Kuntokatsausta.. Omaani siis..

Taas on useammalta suunnalta tullut kysymystä minun omasta voinnistani. 

On siis aika tehdä tilannekartoitusta. 

Kesä oli ihanan kuuma, kostea ja aurinkoinen.  🏜️ 🏖️ 🌞

Minulle se tarkoitti kuitenkin sitä, että vointini huononi merkittävästi. 

Osittain siitä syystä, että sisälämpötila oli jatkuvasti yli 30°C.

Tämä aiheutti kehooni epätasapainon, jonka korjaamiseen on mennyt koko syksy. 

Minun on muutenkin oltava edelleen hyvin tarkkana syömisen suhteen. Ensinnäkin, että tulee syötyä riittävästi, ja sitten ravintoaineita on tarpeeksi ja ne ovat oikeanlaisia.

Kaliumin saanti on ollut huomion keskiössä oleva asia siitä lähtien, kun aloin syödä. Samoin natrium, eli suola. Näiden keskinäinen tasapaino on keholle äärimmäisen tärkeä.

Ja varsinkin minulle, jonka keho meni aivan tyhjiin.

Ihmettelin kesällä sitä, että miksi oloni vaan huononee, vaikka huolehdin kalium - natrium tasapainosta.

Taas vaan tutkimaan asiaa. Tätä sain penkoa ihan jonkin aikaa.

Kunnes löysin yhden lauseen, joka taas avasi koko jutun juonen. 

- Kalium vaje voi johtua myös magnesiumin puutteesta. -

No niin, johan alkoi kirkastua. Päätin kokeilla.

Tein tutkimusta myös pidemmälle ja löysin k-vitamiinin, joka on minulle tärkeä vitamiini, koska oli se verenvuototauti.

Ajattelin kuitenkin, että kohdallani eivät pelkät lisäravinteet riitä, joten ruokavalio oli seuraavana tutkimuslistalla.

Syyskuun alussa päätin, että syön tiettyä hedelmää, jossa oli optimaalisesti kaikkia mahdollisia ravintoaineita, joka päivä koko syyskuun ajan. 

Tämä toimi. Pahoinvointi alkoi väistyä, ja näitä hedelmiä söin ihan omasta halusta ensimmäisen viikon jälkeen 2/päivä koko syyskuun.

Siis muun ruoan lisäksi tietenkin. 

Hedelmät, magnesium valmiste, jossa on myös 5 eri b-vitamiinia, suola ja peruna.

Ne olivat kulmakivenä tälle joukolle.. Kalium, natrium, magnesium, b-vitamiini ja k-vitamiini.

C-vitamiini ja B12-vitamiini kuuluvat myös perustarpeisiin. 

3 kuukauden aktiivisen ruoan seuraamisen ja tietoisen syömisen seurauksena voin todeta, että tilanne on parantunut. 

Paljon se vaatii. Tiedostan, että se tulee vaatimaan paljon minulta aina.

On kuitenkin ollut ilo huomata, miten keho on vahvistunut. Tilasinkin hyväksi havaittua magnesiumia apteekista ihan useamman kuukauden lastin.

Joka päivä olen edelleen popsinut myös magnesiumia kaiken muun lisänä.

Konkreettisesti olen huomannut vaikutuksen käsivarsissa. Voima on toisenlaista. Jaksaa enemmän. Keppien kanssa sen tuntee.

Kepit ovat edelleen käytössä. Jalka on osoittanut paljon erilaisia toipumisen merkkejä. 

Se on jännä huomata, miten itse hämmennyn joka kerta, kun huomaan jonkin parannuksen. Se kertoo vain siitä, miten monimutkainen tämä prosessi on, että päästään siihen optimaaliseen haluttuun tilanteeseen. Keho on viisas. Siksi sille on annettava aikaa ja mahdollisimman hyvin tuettava sen kehitystä asiassa. 

Lääkäri teki minusta arvion syksyllä. Hän ihan suvereenisti totesi, että kerro minulle, mitä kirjoitan tähän lausuntoon. Minähän kerroin. 

Hän oli sitä mieltä, että minulla on enemmän tietotaitoa ja kokemusta näistä sairauksista kuin hänellä. Lisäksi hän luotti asianmukaiseen ja realistiseen arviooni asiassa. 

Mikä on ihan totta. 

Minut on siis todettu nyt lausunnolla vajaakuntoiseksi ja liikuntarajoitteiseksi. 

Oli hauska yksityiskohta, että keppien lukumäärälläkin oli merkitystä. 👍

Tämähän ei muuttanut arjessani mitään. Eikä pääkopassani. 

Geneettisen sairauden kanssa on vain opittava elämään.. Ja mielellään sovussa. 

Se vaatii silloin paljon tutkimustyötä, kuin itsereflektointiakin. Lisäksi täytyy seurata tilannetta, sekä ymmärtää tehdä johtopäätöksiä. Ja varmasti vielä paljon paljon muuta.. 

Eli syksy on vierähtänyt tekemisen ja toipumisen tasapainossa❣️

Unia 💤

Olen nukkunut pitkiä yöunia viime aikoina. 

Luulisi, että on virkeä ja levännyt olo. Kattia kanssa. 😤

Yöt ovat muuttuneet melkoisiksi taistelutantereiksi viime aikoina. Ei näköjään riitä, että valveillaoloajan käyttää aktiiviseen pohtimiseen. Todelliset taistelut tulee käytyä unissaan. Pöh! 

Olen nähnyt aina unia. On kuitenkin jotain, jotka NÄKÖJÄÄN toistuvat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Tässäpä yksi sinnikkäin. 

Olen nähnyt unta veljestä. Vieläpä monikkoveljestä, eli olisi kaksonen, kolmonen, nelonen tms. Eikä minulla minkään tiedon mukaan sellaista ole. 

Muistan, kun aloin nähdä tuota unta ollessani parikymppinen. Kerroin siitä silloiselle Oppiäidilleni (minulla näitä eri äitejä riittää - onneksi 💖), ja hänen ilmeensä oli hyvin epäuskoinen. Hän varovasti muistutti minua, se on vain unta. 🙄

Tottakai se on vain unta. Mikään ei todista toisin. Ihmettelen vain, miksi siinä unessa on hyvin vahva tunnelataus. 

Uni itsessään ei ole kummoinenkaan. Näen tämän "veljeni" seisomassa kauempana, hän katsoo minuun, mutta ei sano mitään. En pääse hänen luokseen, eikä hän kuule minua, vaikka yritän hänelle jutella. Välimatka välillämme pysyy, vaikka yritän mennä lähemmäksi.

Noh.. Kun jokin asia vaivaa, mitä minä teen?.. Tutkimusta tietenkin.

Kun siitä biologisesta alkuperästäni ei ole täyttä varmuutta, olen tutkinut eri mahdollisuuksia.. Luonnollisesti. 🤭

Kun minulle vakuutellaan, että joku asia on aivan mahdoton - minä tuskastun, koska likimain kaikki on mahdollista.

Kun aloin epäillä oman syntymätodistukseni aitoutta, otin selvää miten lapset oikeasti merkitään kansalaisiksi. 

Huomasin järjestelmässä puutteita, jotka mahdollistavat monenlaisen väärinkäytön. Oletusarvo tietenkin on, että kukaan ei näin tee, mutta mahdollisuus vilunkiin on olemassa. 

En pysty kiistattomasti todistamaan, etteikö syntymätodistus olisi minun. Olen keskustellut asiasta perinnöllisyyteen perehtyneen lääkärin kanssa myös. Hän antoi minulle köyttä kääröllä.. Hän tulkitsi asioita, jotka puhuisivat väärennöksen puolesta, mutta ne ovat vain epäilyjä. Poliisisarjoissa puhuttaisiin aihetodisteista. 

Kun totuutta ei ole vapaaehtoisesti saatavilla, on KIISTATON todistaminen ihan helkkarin vaikeaa. Pätee moneen eri asiaan.

Tutkimusta tehdessäni törmäsin myös 1960-luvulla Amerikassa tehtyyn, aika julmaan, kaksostutkimukseen, jossa kaksoset annettiin adoptioon ja heidät erotettiin toisistaan kenellekään mitään kertomatta. Raaka ihmiskoe, jonka tuloksia ei koskaan edes julkaistu. 

Luin näiden monikkolasten kertomuksia siitä, miten he ihan järjestelmällisesti olivat tunteneet sen, että jokin osa elämästä oli kadoksissa. Osalle erossaolon taakka oli niin raskas, että he olivat riistäneet henkensä. 

Onhan näitä tarinoita ilman ihmiskokeitakin. Kaikenlaisia kohtaloita on. 

Kaikista pahinta on, että luulin tämän unieni veljen tulleen minua vastaan ihan oikesti, ja olin hereillä. Aika oli ennen koronaa, kun ihmiset eivät olleet niin pelottavia, kun nykyään korona-aikana. 

Törmäsin hyvin samannäköiseen ihmiseen kaupan kassalla. Hän palveli asiakkaita, minä olin asiakas. 

Se, mihin kiinnitin huomiota oli, että ennenkuin katsoin ihmistä, alkoivat käteni täristä. Nostin katseeni ja hetken luulin katsovani tätä unieni ihmistä. 

Tälle täysin tuntemattomalle ihmiselle tilanne saattoi olla monitulkintainen. Jopa kiusallinen. 

Jotenkin selvisin tilanteesta, ja ajattelin tosiaan seonneeni lopullisesti. 

Kuitenkin asiaa pitkään ja hartaasti pohdittuani tulin siihen tulokseen, että keho kyllä tietää. En vain osaa nyt eksaktisti määritellä mitä informaatiota tuo tieto pitää sisällään. Saattoihan se olla sattumaakin. 

Ja voihan tilanteen selittää sairaudellakin. Kädet tärisevät, se vain saattoi kulminoitua tuohon hetkeen, joka jäi mieleen. Eli yhdistin kaksi eri asiaa yhdeksi. 

Minä kuitenkin olen sellainen arkajalka, että en saanut tehtyä tuttavuutta uppo oudon ihmisen kanssa, selvittääkseni, kuka ja mistä hän oikein on. 

Ei kyllä tulisi mieleenkään mennä juttusille edes nyt. 

Voisihan tilanteessa olla esimerkiksi sellainen julma mahdollisuus, että vaikka henkilö olisi adoptoitu, hän ei itse olisi tietoinen asiasta. Siinä sitä revittäisiin taas elämä kappaleiksi. Minusta ei tähän ole, vaikka olen ehdoton totuuden kannattaja. En koe, että minulla olisi pelkän aavistuksen takia oikeutta lähestyä ketään. Kyllä siihen täytyy kiistattomat todisteet olla. 

Eli villissä teoriassa voisi olla mahdollisuus siihen, että veli olisi oikeasti olemassa. 

Aivoissahan on paljon tietoa, jota emme osaa käsitellä tai tulkita. Kosketus on esimerkiksi asia, joka jää muistiin kehoomme. (Jos on saman kohdun jakanut, on siinä mahdollisesti osumaa ottanut toisesta.) 

Minulla ehkä suurin pointti on tämän asian aukikirjoittaminen. Jospa saisi vaikka levollisesti nukutuksi. 💛

Sovituksen valkeat

Olen pohtinut paljon sovitusta. 

Aina täytyy olla sovitus. Näin sanoo minun sisimpäni. 

Kun puhutaan vaikka murhasta, puhutaan mielestäni aivan liian vähän uhrista. 

On toki myönnettävä, että rikokset ovat hyvin erilaisia ja niitä ei voi niputtaa, mutta kirjoitan nyt yleisellä tasolla asiasta. 

On totta, että lain mukaan määrätty rangaistus, joka kärsitään, sovittaa rikoksen yhteiskunnan silmissä. Ja joku laki ja järjestys pitää olla. 

Onko se kuitenkaan sovitus? 

Tätä olen kovasti pohtinut. Oikeus kuuluu meille kaikille. Myös uhreille. 

Kävin syvällistä keskustelua erään henkilön kanssa, jonka läheinen oli murhattu hyvin järkyttävällä tavalla. 

Tosin, en tiedä, voiko toisen hengen riistäminen väkivalloin koskaan olla mitään muuta kuin järkyttävää. 

Tämän henkilön ensimmäinen primitiivinen reaktio oli halu tappaa tuo murhaaja. 

Ihmismieli toimii näin. 

On kuitenkin tunnesäätelystä kiinni, toimimmeko tuon vietin mukaan. 

Tässä on kyse toimintamallista silmä silmästä, - ja kohta olemme kaikki sokeita. Kyse on kostosta, ei sovituksesta. 

Tämä keskustelu nosti pintaan kovin tuttuja tunteita. Olen itsekin pohtinut tuota asiaa minua kohtaan väärin tehneiden kohdalla. 

Kuolema on kuitenkin mielestäni easy way out. 

Ihminen ei silloin sovita mitään. 

Olen omalla kohdallani pohtinut sitä, miten esimerkiksi pedofiilin kohdalla sovitus olisi mahdollinen. Pedofiili itsessään ei ole hirviö. Hän ei mahda mitään peritylle ominaisuudelle. 

Teoilleen hän kuitenkin mahtaa. Ja ne täytyy sovittaa, jos on tullut jotain tehneeksi. 

Olen käynyt tämän asian kanssa hyvin kivuliaan taiston omassa pääkopassani. 

Olen punninnut niin moraalin, omantunnon, lain kuin tieteenkin ja tullut siihen tulokseen, että kuolema tällaisia tekoja tehneelle olisi liian helppoa. Vastuu väistettäisiin. 

Jos ihminen on tappanut vaikka 50 kertaa, ei häntä voida ottaa hengiltä 50 kertaa, jotta jokainen uhri saisi oikeutta. 

Toinen peruste on, että jos ihminen on raiskannut lapsen, ei samalla teolla häntä kohtaan saada aikaan samaa tai samanarvoista vahinkoa. 

Ihminen voi mielestäni sovittaa kauheat teot vain, jos häntä kohtaa samanarvoinen tiedostettu ja kärsittävä kohtalo ihmisen vielä eläessä. 

Kuka ja mikä tämän sitten määrittää? 

Ihmisoikeudet ja kohtuullisuus tulevat usein yleisessä keskustelussa esille tässä kohtaa. 

Niin miten oli uhrin ihmisoikeus? Saati kohtuullisuus?

Tämän takia lainvalvojien joukossa EI koskaan saisi olla korruptiota, ja lain pitäisi olla kaikille sama. 

Tämä on kuitenkin utopiaa. 

Sitten on olemassa rikoksia, pienempiä tai isompia, jotka eivät koskaan näe päivänvaloa, tai niitä ei lain mukaan määritetä rangaistaviksi. 

Ihminen kuitenkin itse tietää ne tehneensä tai olleensa osallisena. 

Miten tälläinen teko tai teot oikein sovitetaan? 

Tässä kohtaa ihmismieli luottaa kirkon oppeihin. Luotetaan johonkin yliluonnolliseen, joka tasaa tilit. Tai sitten joillakin vaan on oikeus viedä toiselta jotain, sovituksesta viis. 

Asia ikään kuin ulkoistetaan. Jätetään odottamaan jotain aikaa, joka ratkaisee asian. 

Elämä tosin voi toimia näinkin. 

Esimerkkinä Viiltäjä-Jack, jonka henkilöllisyys selvisi nykytekniikalla 126 vuotta tehtyjen murhien jälkeen. 

Ehtikö tämä ihminen eläessään sovittaa tekonsa? Ei ainakaan lain edessä. 

Miten sovitus sitten määritellään?

Omasta mielestäni kaikkein paras tapa olisi tunnustus. 

Silloin tiedetään, mitä on tapahtunut. Myös miksi on tapahtunut. 

Se on sovituksen ensimmäinen askel. 

Kuulin jossain tälläisen määritelmän:

Helvetti on liian myöhään valjennut totuus. 

Tämä voi tarkoittaa rikoksen uhreja. Se voi tarkoittaa omaisia, joilta on läheinen viety. 

Tunnustaminen on hyvä keino auttaa myös näitä ihmisiä pääsemään sinuiksi asioiden kanssa. 

Tosin, en usko (tässä asiassa kyyninen kun olen), että yhtään rikollista motivoi se, että omaiset saavat rauhan. 

Se ajatus pohjaa inhimillisyyteen. Sekä omaantuntoon. 

Mikä siis motivoisi tunnustamaan ja ottamaan ensi askeleen sovituksen tiellä? 

Pohjoisen kansa sai Taivaan tulet korvauksena menetetystä auringosta. 

Taivaan tulet, nuo sovituksen valkeat. 

Kuinka sovituksen valkeat saisi roihuamaan ihmismielessä? 

Kuvat, lähde internet

12 ⚡❄️☃️

12 vuotta. Se on pitkä aika. Toisaalta se on hyvin lyhyt aika. 

Kuka, muistaa.. On tainnut tulla tavaksi aloittaa vuosipäivä postaus näillä sanoilla..? 😅

Olen tarkastellut omia tuntemuksiani, sillä joka vuosi uuden vuoden kertyessä mittariin, se ikään kuin jaottelee tämän elämän tiettyihin jaksoihin. Aika ennen onnettomuutta, ja aika sen jälkeen.

Tämä vuosi on ollut jotenkin hyvin erilainen. Syynä siihen on osaltaan, ihmeellistä kyllä, koronakriisi.

Se on tuonut aivan jotenkin täydellisen uuden ulottuvuuden ajatusmalleihini.

En ole enää pohtinut sitä, miten asiat olisivat voineet mennä, jos 12 vuotta sitten ei olisi käynyt niin kuin kävi.

Olen ymmärtänyt sen hyvin paljon selvemmin, että olisi voinut käydä myös hyvin paljon huonommin. 

Tapaturma toi paljon haasteita. Se toi kivun osaksi elämääni. 

Sen myötä myös selvisi, että olen geneettisesti sairas. 

Olen myös viime vuoden aikaan oppinut entisestään katsomaan asioita useammalta kantilta. Luen, etsin tietoa, analysoin, pohdin vaihtoehtoja.

Itse asiassa pidän tästä hyvin paljon. Tuntuu, kuin olisin löytänyt sieltä kaiken kivun ja tuskan alta minut. Siis itseni. Tai ainakin jo osan itsestäni.

Olen niin tottunut siihen, että sairaus on osa minua. Sitä ei tarvitse hävetä. Sitä ei tarvitse piilottaa, eikä pyrkiä poistamaan.

Kipu ja sairaus ovat kumppani. Meitä on siis tässä kropassa 2.

Väitän, että näin hyvää koulua ei muuta ole, jos täytyy oppia ottamaan toinen huomioon. 🤭

Toivottavasti kaikki ymmärsivät sarkasmini.

Mutta on siinä totuuden siemenkin. Pelkkien omien tarpeiden ja halujen mukaan ei voi mennä. Jos meinaa pysyä toimintakykyisenä ja mieleltään hyvinvoivana.

On pakko ottaa huomioon se, mitä kipu tarvitsee, ja toimittava sen mukaan.

Totesin tässä eräänä aamuna, kun suunnitelmat menivät uusiksi kivuliaan yön jälkeen, että.. Jaahas.. Nyt onkin sitten kivun tarpeiden aika, minun tarpeideni aika on sitten joskus myöhemmin. 

Olenkin vitsaillut, että jos joskus vielä parisuhteeseen päädyn, täytyy kumppanin olla niin avarakatseinen, että hyväksyy meistä molemmat.. Minut sekä kivun. 😉

Ei pitäisi laskea leikkiä vakavalla asialla, mutta tosiasiassa juttu on juuri näin. Asia voi tuntua mitättömältä etäältä katsottuna, mutta 24/7 yhdessä eläessä, tämä kolmas osapuoli pitää huolen omasta tilastaan, ja ottaa sen mitä tarvitsee. Jos siihen ei ole varautunut, tai ei ymmärrä sen olemassaoloa, voi se tulla melkoisena shokkina.

Viimeinen vuosi on muutoinkin avartanut suhdettani sairastamiseen. Yhteiskunta pakottaa meitä tiettyyn malliin ja muottiin. Ehkä se on jopa joiltain osin välttämätöntäkin. 

Kuitenkin minä rohkaisen ajattelemaan sitä, mikä on itselle hyväksi. 

Yhteiskunnan koneisto pakottaa meidät elämään negatiivisuuden ja saavuttamattomuuden kuplassa. Monella ei ole voimia enää pyrkiä siitä suosta ulos, se pitää tiukasti otteessaan. 

Kuitenkin potentiaalia on paljon. Kivun kanssa eläminen vaatii henkilöltä itseltään paljon. Tai no, kaiken. 

Siksi olisi äärimmäisen tärkeää hoitaa itseään, ja sen kuplan sisällä kysyä, 

Mitä minä olen?

Mitä minä en ole? 

Mitä haluan? 

Onko se saavutettavissa?

Mitä tarvitsee tehdä, jotta voin saavuttaa haluamani? 

Siis 12 vuotta, eikä suotta. 

Yksilöllinen videotervehdys JOULUPUKILTA! 🎅

Yhteistyössä Santasbell. fi

Olen tämän korona-ajan peräänkuuluttanut uutta ajattelua työllistymisessä. Boksin ulkopuolella ajattelua, uutta suuntaa totuttuihin toimintamalleihin.

Tässä yksi esimerkki uudesta tavasta ajatella työelämää. 

Pro bono hengessä halusin auttaa, tämä postaus EI sisällä kaupallisia linkkejä, joista minä hyötyisin, mutta koodilla tilaajat saavat yllätyksen, josta jäljempänä lisää. 

Vaikka en ole sen kummemmin jouluihminen, rakastan joulun taikaa.

Kaikkihan sen tietävät, että Joulupukki asuu Korvatunturilla, Suomessa.

Myös siellä on siirrytty etätöihin ja Joulupukkikin on ottanut someloikan. Hän lähettää tilauksesta yksilöllisiä joulutervehdys videoita! Nämä tervehdykset onnistuvat useammalla kielellä. Tietenkin, onhan kyse Joulupukista.

Miten ihanaa, että Joulupukki pääsee näin matkustusrajoitusten aikaan ihan joka puolelle maapalloa, tervehtimään kaikille osapuolille turvallisesti.

Yritysidea on mielestäni mainio, ellei jopa loistava. 

Tässä tuetaan Suomalaista työtä. Tehdään työpaikkoja, ansaitaan elantoa. Vallitsevaan aikaan nähden turvallisesti. 

Voin vain ihailla tätä toteutustapaa. Ilosanoman levittämistä tutun hahmon muodossa. 

Tuleva joulu on totuttuihin jouluihin nähden erilainen. Haemme uusia traditioita, ja sopeudumme uusiin toimintamalleihin. 

Tuttu ja turvallinen on iso juttu. Mikäs tähän teemaan paremmin sopisi kuin Joulupukki ja instan perusteella hänen vähän kurittomat tonttunsa. 💖

Minä olen ollut aivan into piukeana ja joulumielellä jo monta viikkoa. 

Tässä teillekin tätä ilottelua:

Koodillani Odessa20bonus20

Saat tilauksen yhteydessä lahjaksi Joulupukin puuhalinja e-kirjan. 

Tämä kirja sisältää paljon jouluista ilottelua! 

Pukin ja tonttujen tarinaa ja tempauksia voi seurata useammissa kanavissa. Itse seuraan instaa ja käyn välillä www-sivuilla pyörähtämässä. 

Olen kuullut kuiskuttelua, että tutummin sanottuna linkkari- kanavassa on myös upeaa jutunjuurta. On kuulemma myös tulossa oma TikTok-tilikin. 

Yllä olevassa Pukin kuvassa on yhteystiedot eri kanaviin. 

Jos siis haluat itsellesi, tai jollekin muulle tilata tervehdyksen itseltään Joulupukilta, klikkaa 

itsesi Tonttupuotiin ja käytä koodia 

Odessa20bonus20

Niin saat e-kirjan veloituksetta. 

Nämä videotervehdykset sopivat vauvasta vaariin. 

Ja luulen, kun Joulupukki tulee videolla luoksesi, alkaa aikuinenkin pohtia omaa käytöstään.. Onko tullut oltua kiltti? 🎅

Muistipalatsia ja ihmettelyn aiheita

Olen taas ajatellut elämän siunauksia. 

Silloin, kun sain tietää tästä perinnöllisestä sairaudestani, oli aihetta ihmetykseen. Niin minulla, kuin lääkäreilläkin. 😀

EDS on pitkälle tutkittu sairaus. Yhdysvalloissa sitä on tutkittu ainakin jo puoli vuosisataa. Suomessakin tutkimuksen vuosikymmeniä on takana jo useita.

Suurin ihmetyksen aihe oli koulumenestykseni, sekä esimiesasema työelämässä. 

Yleensä tämän geenivirheen omaavilla on todella huono koulumenestys. 

Olenkin paljon pohtinut sitä, mistä tämä johtuu, että juuri minä olen saanut pärjätä tietyillä osa-alueilla. 

En todellakaan ole aina se penaalin terävin kynä. En koe olevani virtuoosien virtuoosi tai älykkyyden aatelia. 

Olen kuitenkin aina ollut kova tekemään työtä. Olen halukas oppimaan. 

Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan paina vaakakupissa, jos tilanne vain on sairauden osalta se, että ei opi. 

Se, mikä minulle on suotu tässä elämässä, on eideettinen muisti. 

Voin esimerkiksi lukea kirjan ja sanoa mitä luki sivulla 36.

Tämä on ollut opiskeluni ja koulumenestykseni salaisuus. Silti, työtä on pitänyt tehdä. 

Esimerkkinä tästä hyvin toimii se, että vaikka en ole käynyt ensimmäistä luokkaa kokonaan koulua, pääsin silti oman ikäryhmäni mukana seuraavalle luokalle, eikä minulla ollut mitään tukiopetusta. 

Tämä ei tietenkään ole mikään ylpeilyn aihe. Minulle, joka rakastan oppimista ja lapsena pidin koulusta, oli hyvin traagista etten saanut useaan kuukauteen opiskella tai käydä koulua.

Tähän oli syynä se, että eräs päivä vain lähdimme silloisen äitini ja siskoni kanssa taksilla matkaan ja päädyimne asumaan äitini sukulaisten luo. Kun he saivat meistä tarpeekseen, päädyimme asumaan turvakotiin. 

Se minua on ihmetyttänyt, että miksi en saanut siellä käydä koulua, olinhan kuitenkin vasta ekaluokkalainen.?! 

Jonkin ajan kuluttua saimme asunnon kyseiseltä paikkakunnalta, ja minä pääsin uuteen kouluun. 

Voi sitä riemua. 

Jota ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Äitini oli päättänyt, että muutamme taas takaisin sinne, mistä lähdimme. 

Palasin siis takaisin kouluun, jossa aloitin koulutaipaleeni. Muistan vieläkin kuinka opettaja huusi minulle koko luokan edessä, että mitä oikein olen tehnyt kuluneet kuukaudet, koska minulla ei ollut näyttää tehtyjä käsitöitä. 

Ei tietenkään ollut, enhän ollut koulussa kuin muutaman viikon siitä ajasta, jonka olimme reissussa. 

Monet kanssaihmiset kokevat minut välillä hyvin rasittavana, koska muistan. 

Eikä muistini ole tietenkään myöskään erehtymätön. 

Se johtuu siitä, että vaikka tieto jää muistiin, se täytyy kiinnittää, jotta sen muistaa oikein pidemmänkin ajan kuluttua.

Sherlock Holmes on tehnyt tutuksi muistipalatsi-tekniikan. 

Se on minulle myös tuttu tekniikka.

Otetaan esimerkkinä valokuva. Pystyn yleensä kertomaan jatkumon ikään kuin filminauhana, mitä on tapahtunut kuvanottohetkellä, vähän ennen ja vähän sen jälkeen.

Tässä onkin ihmetystä ollut kerrakseen, koska minulla on lapsuuden ajalta valokuvia, jossa olen itse, mutta en pysty kertomaan tätä jatkumoa. 

Se on ihmeellistä. Kuvissa olen minä, tai ainakin lapsi näyttää samalta kuin minä. Joten jos minulla ei ole salattua kaksosta, kuvan henkilö olen minä. 😅

Muistan myös, kuinka noin 5- 6 vuotiaana katselin noita kuvia, ja ajattelin näkeväni ne ensimmäistä kertaa. 

Moni muukin asia on kiinnittynyt muistiini tuolta ajalta, jolloin ajattelin näkeväni ne ensi kertaa, vaikka todellisuudessa niiden olisi pitänyt olla minulle tuttuja asioita. Ehkä tämäkin mysteeri vielä saa selvyyden.. 🤪

Traumat voivat kuitenkin vaikuttaa muistiin. 

Tästä oli esimerkkinä tapaturmani silloin 12 vuotta sitten. En pysty vieläkään sanomaan kaikkia yksityiskohtia.  

Näin se vain on. Muistiakaan ei voi pakottaa.

Eli, jostain syystä nämä yksityiskohdat eivät kiinnittyneet muistiini, ja näin ollen en saa niitä sieltä ulos. Ainakaan vielä.

Sanotaan, että ajan myötä voi muistaakin.. Sen näkee sitten.

Kipu on myös tekijä, joka vaikeuttaa muistamista. Saatan kulkea etsimässä teippurullaa pitkin huushollia, kun en millään muista, mihin sen laitoin. Samoin aurinkolasit voivat olla silmillä, ja etsin niitä silti. 🙄

Tämä ei liity muistin laatuun, vaan keskittymiskyvyn puutteeseen, jonka vaikea kiputila voi luoda. 

Olen siis ollut geenijaossa myös onnekas. 

Näen tämän niin, että vaikka on vaikeuksia ja haasteita normiin verrattuna, voi silti saavuttaa asioita. Voi myös menestyä.

Tämä tosin on itsestäänselvää, sillä jokainen meistä määrittelee menestymisen eri tavalla.

Tosin, välillä huomaan olevani sosiaalisissa tilanteissa hieman kömpelö. 

En aina ymmärrä sitä, että menneisyyttä vähän väritetään. Jossain tilanteissa myös maalataan aika isollakin pensselillä. Minä saatan muistaa, miten asia todellisuudessa on ollut tai mennyt. Koen tämän liioittelun valehteluna. 

On siis tilanteita, jossa suu on vain pidettävä supussa, vaikka kuinka totuudentorvea haluttaisi oikaista asiat.

Tämä on siis elämän suoma siunaus, ehdottomasti! Kiitollisuuteen on aihetta. Jälleen kerran❣️

Avun tarjoamista... Vai miten se nyt meni..?

Ennen koronaa minä olin näkymätön. En tietenkään mikään kummitus 👻 tai aave, vaan vajaakuntoinen ja liikuntarajoitteinen, joten näkymätön.

Ihmiset kävelivät päin. Kaupassa ajelivat kärryillä päälle. Kukaan ei auttanut, vaikka apua pyysi.. jne. 

Uskomaton muutos tapahtui, kun korona alkoi.

Olen tässä nyt yli puoli vuotta seurannut tätä tilannetta omalta kohdaltani.

Olen muuttunut näkyväksi, kummallista kyllä. Keskimäärin 2 kertaa kuukaudessa, joky pysähtyy kauppareissulla kohdalle, ja kysyy voiko kantaa kauppakassit kotiin. Jakauma on aika tasan miespuolisia ja naispuolisia henkilöitä. Keski-ikä jakaumalle on 50+.

Tämä on hyvä asia. Kertoo, että kanssaihmisillä on hyvää tahtoa ja empatiakykyä.

Arvatkaas kuitenkin mitä..? 

Olen joka kerta kieltäytynyt tarjotusta avusta. 

Ensimmäinen syy on ilmeinen. Korona. 

Toinen syy on se, että minä selviän.

Olen lähtenyt kauppaan, ja mitoittanut ostokset sen mukaan, että selviän urakasta. 

Se on minun ulkoiluni, minun jumppani, minun haasteeni tai ongelmani, johon pohditaan ratkaisut, se on aivojumppani. Positiivinen kokemus ja asia, josta selviää, ja se tekee kivunhallinnalle sekä mielenterveydellekin hyvää, että saa onnistumisen kokemuksia omasta tekemisestä. Auttaa siis kehittämään kehoa, ja kaikin tavoin jaksamaan arjessa. 

Pääosin ihmiset suhtautuvat hyvin, kun kieltäytyy kauniisti ja kiittäen avusta. Yleensä nämä ihmiset myös kysyvät kauniisti, voiko/saako auttaa. 

Muutaman kerran on ollut ihan pelottava tilanne. 

Ihminen tulee päin, ja on väkisin tarttumassa ruokakasseihin. Tyyliin, minä autan. 

Varsinkin ihminen, joka tulee taakaa päin, ja on tarttumassa keppeihin kiinni, on hyvin pelottava. 

Uskon, että tässä tarkoitetaan hyvää. 

Nämä ihmiset kuitenkin suuttuvat siitä, että eivät saa tahtoaan läpi. 

Tuntuu hassulta, etteivät he ymmärrä. Ei vieraan ihmisen puolesta voi tehdä mitä huvittaa. Mistäs minä tiedän, mikä rosvo tai roisto toinen on. Siinä tilanteessa minä olen altavastaaja, jos toinen on tulossa päin, ja jopa tarttuu kiinni. 

Onneksi nämä ovat vielä puhumalla selvinneet. 

Anteeksi en ole kuitenkaan pyytänyt sitä, etten ole antanut puolesta tehdä. Minun ei tarvitse. En ole pyytänyt heiltä  apua. 

Eräskin ihminen sanoi, että ei kestä, kun tekemiseni näyttää niin kamalalta. Ei tarvitse katsoa, kun tekee puolesta. Siististi ja nopeasti. 

Jäin kyllä aika sanattomaksi. Eihän se minun ongelmani millään tavalla ole, jos hän ei kestä sitä, että muut ovat hitaampia, tai tekevät asioita toisin. Tyyli on jokaiselle vapaa, mutta pakollinen. 😀

Tämä onkin hyvä aasinsilta pointtiini. 

En ymmärrä avun tarjoamista silloin, kun selvästi nähdään, että homma on jo hoidossa. 

Jos se ei ole itselle selvää selviääkö toinen, se kohtelias kysymys on hyvä. 

Itse näen asian niin, että apua olisi hyvä tarjota ja antaa SILLOIN, kun on selvää, ettei toinen jostain selviydy omin voimin. Tätä nimittäisin avun tarjoamiseksi sekä avun antamiseksi. 

Huomattavasti VAIKEAMPAA on sopeutua elämään ja olemaan siihen rytmiin, jota sairas ihminen kaipaa, ja jossa minäkin hetkenä on hyvä olla ja elää. 

Minä näen, että silloin kun toinen pystyy, kykenee ja haluaa tehdä, ei pidä VÄKISIN mennä tekemään paremmin tai nopeammin tai viisaammin. 

Se on sama asia, kun tehdä koululaisen puolesta läksyt. 

On siis aika pohtia sitä, MIKSI haluaa toista auttaa?

Haluaako sitä enemmän itsensä vuoksi? Kohteliaisuudesta? Kasvatuksesta johtuen, kenties? 

On eri asia tuntea, kansankielellä ilmaisten, sääliä vajaakuntoista kohtaan, ja kokea olevansa toiselle avuksi puolesta tekemällä, 

KUIN pohtia oikeasti sitä, tarvitseeko tuo vajaakuntoinen sillä hetkellä apua. 

Jos asiaa pohtii vain omasta näkökulmasta, tulee helposti aiheuttaneeksi toiselle tilanteen, jossa alleviivataan eriarvoisuutta. Kerrotaan, ettet ole tarpeeksi osaava, ja rytmisi ei sovi minulle. 

Tiedän, että ihmiset eivät vaivaudu tätä asiaa pohtimaan syvällisesti. 

Se on iso harmi. 

Jos asiaa pohdittaisiin huolella, voisi monta tilannetta olla niin, että sairastakaan ihmistä ei tarvitsisi kohdella eriarvoisesti eikä pelätä. 

Ja se täytyy muistaa, että yhteiskunnassa on sairaille kotona asumisen perusta se, että he selviävät asioista itsenäisesti. 

Ei siis dissata tätä perusoikeutta niiltä, jotka yrittävät, selviytyvät ja haluavat tehdä itse. 

Kohtelias kysymys toiselle, jos haluaa jotain puolesta tehdä. Ja kunnioittava suhtautuminen myös vastaukseen. 😇

Valheiden korttitalot 😤

Olen pohtinut paljon valheita, ja niistä rakentuvaa kokonaiskuvaa. 

Olen myös ollut hyvin sydämistynyt siitä, kuinka valtaosaa ihmisistä ei kiinnosta totuus.

Silloin kun en ymmärrä.. Asiaa täytyy tutkia ja opiskella, jotta voi ymmärtää sekä oivaltaa.

Omassa historiassani on muutama sellainen arvoitus, joiden soisin oikeasti selviävän vielä. 

Tässä niistä yksi. 

Muistan, kuinka 6-vuotiaana silloisen äitini kanssa lähdimme linja-autolla sairaalaan. Minulle ei kerrottu mitään, hän vain käski pysymään asiasta hiljaa. Tärkeintä oli, että silloiselle isälle ei saanut asiasta kertoa. Uhkailtiin hiljaiseksi.

Muistan sen, istuin sairaalasängyllä. Huoneessa oli mieslääkäri ja useita hoitajia. Kukaan ei selittänyt minulle, mitä tehdään, tai mitä tapahtuu.

Minä kysyin, monta kertaa. Äitini seisoi kauempana, eikä sanonut mitään.

Yhtäkkiä lääkäri vain hyökkäsi päin ja yritti pistää minuun jonkin ruiskeen. Tappelin vastaan ja huusin.

Lääkäri huusi, pidelkää. 

Minua ympäröi ja piti kiinni 10 ihmistä. Siis 6 vuotiasta lasta. Väkisin siis jotain laitettiin kehooni. Reiteen, lihaspistoksena. 

Minä itkin hysteerisenä, eikä kukaan edes lohduttanut. 

Kokemuksesta tiedän pelin olevan aika raakalaismaista terveydenhuollossa, mutta kai 1980-luvun loppupuolella on ymmärretty, miten ihmisiä pitäisi kohdella.?!

Kamalasta kokemuksesta huolimatta, tämä ei ole asiassa se suurin mysteeri.

Vaan se, että kyseisestä toimenpiteestä EI OLE OLEMASSA minkäänlaista dokumenttia. 

Sairaala ei osaa selittää tapahtunutta. 

Olen pohtinut tätä asiaa hyvin monelta kantilta. 

Tiedän kokemuksesta sen, että kukaan ei halua uskoa, että jotain mätää tässä hommassa olisi.

Jokaisen asian yhteydessä minulle on virkaatekevä ihminen sanonut, kuvittelet kaiken.

Jos minä ne asiat kuvittelen, sen luulisi olevan helppoa silloin kiistattomasti näin todistaa. 

Ylipäänsä ihmettelen sitä, että asioita voi kuitata vain tuollaisella lauseella. Pitäähän aina asiat pystyä todistamaan. Varsinkin asiat, jotka terveystietoja koskevat.

Äitini toimintatavat tuntien, se on ollut jotain mistä hän hyötyisi. Jos asialla on peitelty jotain tai pyritty selvittämään jotain, menevät ne tähän hyötymis-kategoriaan.

Jos ajatellaan yksinkertaistettuna, että kyse olisi ollut rokotuksesta, sitä tuskin olisi tarvinnut mennä eri paikkakunnalle sairaalaan hakemaan. Lisäksi siitä olisi löydyttävä merkintä. Ja miksi tällainen asia olisi pitänyt isältä salata..? 

En vain ole keksinyt, mitä se olisi voinut olla. Kuitenkin on kyse yhdestä kerrasta. Minua ei oltu siihen mennessä hoidettu sairaalassa mistään. Ei edes tutkittu. 

Pohdin, olisiko mahdollista, että jotain on tehty väärän henkilöllisyyden turvin? 

-Mikä ihmeen hyöty tästäkään olisi?

Ja mitä se aine oli, mitä minuun laitettiin?

Jos äitini olisi tienannut minulla rahaa jonkun kokeellisen tutkimuksen perusteella, löytyisi tästäkin merkinnät. Tuskin tällaisessa tapauksessa hoitotilanteita olisi ollut vain yksi. En edes tiedä ovatko tällaiset tutkimukset olleet Suomessa laillisia 1980- luvulla?

Olen vienyt pohdinnan jopa niin villille tasolle, että olen selvittänyt kantasoluhoitoja. Niitä annetaan myös pistoksina. 

Näitä hoitoja käytetään vakavien sairauksien hoidossa. Joissakin syövissä on mahdollista, että kantasoluhoitojen jälkeen ihmisen DNA muuttuu, tai on eri, kuin ennen hoitoja. 

Villiä pohdintaa oli se, olisiko ollut mahdollista, että henkilöllisyyteni olisi yritetty näin salata?

-Tosin herää kysymys, miksi sellainen olisi ollut tarpeellista? 

Vaikka uskon vakaasti siihen, että kaikki on mahdollista, ja jos asioita voi käyttää hyvään, niitä voi käyttää myös pahaan, niin silti 

Nekin tarvitsevat todisteet joihin nojata.

Eihän rikoskaan synny ilman jätettyjä jälkiä. Siellä ne ovat, eri asia on, osaako kukaan niitä etsiä tai tulkita tai ymmärtää. 

Näin ollen valheista muodostuu korttitalo. Jokainen, joka on sellaisen rakentanut, tietää sen, kuinka paljon tarkkuutta, vakaata kättä ja kärsivällisyyttä sekä suunnitelmallisuutta tuon rakentaminen vaatii. 

Kuitenkin kaikesta tuosta uurastuksesta huolimatta yksi tuulenvire, virheliike tai jopa alustan heilautus saa romahtamaan tuon rakennelman. 

Miksi valheille rakennettu korttitalo vaan pysyy yhä pystyssä? 

Miksi mikään ei saa sitä rikki, jotta tulisi edes mahdollisuus selvittää totuus kaiken tuon roskan alta? 

Ja niille, jotka pistävät kaikki epäselvät asiat vain minun mielikuvitukseni piikkiin. Haluan haastaa sinut. Tule vastamaan kysymyksiini ja esittämään vedenpitävät todisteet. Voi olla, että sinäkin alkaisit epäillä.. Tai sitten sinä juuri olet ihminen, joka tietää totuuden yrittäen peitellä sitä vierittämällä syyn minulle, vaikka kyse on TOSIASIOISTA. 

Ymmärrän sen, jos rikoksesta on kyse, kukaan tuskin tulee vapaaehtoisesti minulle mitään kertomaan. Luonnollisinta on yrittää mitätöidä koko asia, että kukaan ei kiinnostu. 

Näin helposti selitystä ja todisteita vailla olevat asiat lähtevät laukalle, ja valheista kasvaa toimintamalli. Oikea tieto on tärkeää, joskus jopa elintärkeää. 

Moraalisen ja eettisen keskustelun satoa.. ✨🤪✨

Olipas virkistävää käydä kunnon keskustelua ystävän kanssa. Oli aikaa, ja meitä puhututti monen muun asian ohella Puolan tilanne aborttilaista. 

Kävimme eettistä ja moraalista keskustelua siitä, kuka saa elää, ja kuka siitä saa päättää.. 

Olen sitä mieltä, että jokainen elämä on arvokas. Aina.

Olen kuitenkin pohtinut sitä, onko minulla kaksinaismoralistinen suhtautuminen asiaan kuitenkin..?

Olen nimittäin omalla kohdallani pohtinut sitä, kannattiko minut synnyttää? 

Ei sillä, ettenkö arvostaisi omaa elämääni. Arvostan ja olen kiitollinen. 

Olen pohtinut sitä, miksi minut on synnytetty? 

Kun minä katson asiaa näin: Jos valmiiksi tiedetään, että lapsi ei ole terve,

Ollaanko varauduttu siihen, millaista se lapsen elämä tulee olemaan?

Onko tulevalla vanhemmalla oikeutta päättää siitä, miten paljon esim kipua tuleva lapsi joutuu elämässään käsillä olevan tiedon valossa kärsimään?

Ollaanko varauduttu siihen, että huolehditaan sairaan lapsen tarpeista kaikissa tilanteissa. Fyysistä tarpeista, sekä myös taloudellisista tarpeista?

Siinäkin tapauksessa tarpeista huolehditaan, että vanhemnat kuolisivat?

Annan sen verran periksi, että 1980-luvulla Suomessa on hyvin vähän tiedetty EDS:stä. Tutkimus on ollut vasta aluillaan.

Kuitenkin, minun sairauteni on sukupolvelta toiselle periytyvää, eikä se jätä yhtään sukupolvea väliin. Eli, vaikka nimeä ei olisi sairaudelle ollut, on sen vaikutukset tiedetty.

Haluaisinkin kysyä biologiselta äidiltäni sen, miksi hän on minut synnyttänyt? 

Onko vahinkoraskauden takia lunastettu ns taivaspaikka synnyttämällä lapsi ja antamalla sitten pois.. Synninpäästö?

Tuliko hän yhtään ajatelleeksi asiaa minun tulevaisuuteni kannalta, vai oliko päätös pelkästään häntä koskeva?

Perustan nämä kysymykset omassa tilanteessani siihen, että kukaan aikuinen ei ole kantanut minun terveydestäni vastuuta. Ei hoitovastuuta, eikä taloudellista vastuuta.

Okei, tässäkin annan periksi sen verran, että ensimmäistä noin 5 vuotta en ole pystynyt todistettavasti todistamaan, missä olen ollut ja elänyt. Kuulostaa uskomattomalta, mutta niin vain on. Vaihtoehtoja tähän olen ajatellut varmasti monia. En vain tiedä kanavaa, miten tämän asian saisi selvitettyä.

Eli, jos joku on sattumoisin sattunut pitämään minusta noina vuosina huolta, silloin he eivät ole ansainneet kritiikkiä.

Muutoin siis, kukaan ei ole kantanut vastuuta, edes lapsena.

Minullakin oli vaikka ja mitä ongelmia. Koululaisena jouduin itse huolehtimaan kaikki lääkärikäynnitkin. Siis lapsi hoisi itse. Kukaan ei edes kysynyt, tai välittänyt, mikä oli lopputulos.

Mielestäni hoitovastuu lapsesta kuuluu kuitenkin vanhemmille. Sen takiahan sekin titteli on. 

Olen törmännyt myös ihmisiin, jotka kantavat huolta ja vastuuta myös aikuisista sairaista lapsistaan. Ne välittävät vanhemmat. 

Minä näen asian niin, että miksi synnyttää lapsi, ja heittää hänet suoraan syvään päähän uima-allasta, jos itse ei kykene tai halua minkäänlaista vastuuta omasta lapsestaan kantaa?

Ja miksi oletetaan, että kyllä joku löytyy, joka sen penskan sitten huolehtii?

Olenkin kiitollinen siitä, että biologisia lapsia ei itselläni ole. En vain kestäisi sitä, että tietoisesti pakottaisin oman lapseni kokemaan tämän saman tien, jonka itse olen sairaana ihmisenä kulkenut.

Tässä on se asia, josta hyvin moni on eri mieltä. Ja saa ollakin. Tämä on minun päätökseni, ja minun tapani ajatella asiaa.

Nämä ovat eettisesti ja moraalisesti hyvin vaikeita asioita. 

Lapsen kaltoinkohtelua on myös se, että lapsen terveydestä ei huolehdita, jätetään hoitamatta.

Herääkin kysymys, että arvostetaanko sitä elämää synnyttämällä sairas lapsi, mutta jätetään hänet hoitamatta ja huolehtimatta?

Sekö on elämän arvostamista? 

Yhdenvertaisuus on asia, johon pitäisi pyrkiä, mutta sen saavuttamisen yleensä estää yksilön henkilökohtaiset motiivit.

Vaikka en biologisia lapsia halua, olen ollut hyvin nuoresta sitä mieltä, että voisin löytää oman lapseni jostain jo näistä olemassa olevista lapsista, jotka ovat huoltajaa ja kotia vailla.

Sitä, pääsenkö tähän pisteeseen, jää nähtäväksi.

Mihin uskomme?

Tänään jännitetään jännitysnäytelmää Trump vai Biden. Aikalailla tasan on tilanne.

Pohdin aamulla uutisia avatessani, että joko Trump on julistautunut tai julistettu voittajaksi..? 

En siis ota kantaa politiikkaan sen enempää. Mielestäni tällä kierroksella on vain 2 huonoa vaihtoehtoa. Kummankin valinnalla tulee olemaan kauaskantoisia seurauksia, se on fakta.

Olenkin ollut hieman hämilläni siitä, miten olen viime ajat lukenut uutisia. Mediassa kohkataan nyt siitä, kuinka ennusteet ja gallupit ovat menneet täysin metsään ja tulos on "shokeraava" ja "yllättävä".

Asiaan perehtyneelle tulos on tuskin mikään yllätys. 

Trumpin äänestäjät ovat äänestäneet hänet viimeksi voittoon oman arvomaailmansa pohjalta. Nämä arvot eivät muutu, vaikka hän olisi tehnyt mitä. Mitkään todisteet eivät välttämättä muuta näiden ihmisten omia arvoja, joihin annetut vaalilupaukset nojaavat. He jaksavat yhä uskoa, että heille tärkeät asiat toteutuvat, nekin, jotka eivät ole vielä toteutuneet. Trump on aikalailla tehnyt sen, mitä kannattajilleen lupasi. Siksi he pysyvät Trumpin takana ja äänestävät.

Siksi on outoa, että tulos on nyt muka yllätys. 

Omassa käytöksessäni pistin merkille sen, että jos olen lukenut tällaisia uutisia, ne eivät ole jääneet mieleen, koska nämä uutiset "riitelevät" sitä tietoa vastaan, joka minulla asiasta on. Toisin sanoen, ne eivät ole faktaa.. Ne ovat ennusteita. Siis MAHDOLLISUUTTA siihen, että käy niin tai näin. 

Tämä sai pohtimaan sitä kummallisuutta, että minulle on aina opetettu, että lähtökohtaisesti ihmisen sanomisia täytyy pitää tosiasiana. Hän siis puhuu totta. 

Havahduin siihen, että kyllä on melkoinen ajatusharha. 

Lähtökohtaisesti, jos ajatellaan ihmisen käyttäytymistä, vain harva edes osaa puhua totta. Nimittäin absoluuttista totuutta. 

Näin mainoksen, jossa jo korkeampaan ikään ehtinyt pukuun puettu herrasmies vakuutti, että näin korona-aikaan heidän ravintolaansa on turvallista tulla syömään ja viihtymään. 

Kyse on vaikuttamisesta. Ihmisiä halutaan paikalle, koska ravintolat tarvitsevat asiakkaita. 

Tosiasiassa, hän EI VOI LUVATA paikan olevan turvallinen, koska hän ei sitä VOI tietää. 

Puhuuko mainoksen ihminen siis lööperiä? Kyllä ja ei. 

Hän vakuuttaa, että heidän puoleltaan tehdään kaikki vaatimusten mukaisesti, mutta viruksen liikkumiseen ja olemassaoloon hän ei voi ottaa kantaa. 

Syntyy siis vaikutelma. 

Halutulla vaikutelmalla luodaan varmuutta ja vedotaan turvallisuudentunteeseen. 

Kun taas päinvastainen vaikutelma kertoo, että teemme minkä voimme, tulkaa silti, vaikka kukaan ei voi taata kenenkään turvallisuutta loppupeleissä. 

Me uskomme siihen, mikä kohtaa omien arvojemme ja ajatusmalliemme kanssa yhteen. 

Me uskomme myös siihen "helpompaan" vaihtoehtoon mieluummin. 

Kaikki, mikä lujittaa turvallisuudentunnetta menee herkästi jopa absoluuttisen totuuden edelle. Näin vältämme sen, että ei tarvitse ajatella niin syvällisesti ja saamme ns. elää "helpompaa" elämää tai arkea. Näin ollen ei tarvitse pohtia sitä seurausta, joka turvallisuudentunnetta heiluttavasta totuudesta seuraisi. 

Olen pohtinut myös omaa käytöstäni. Pyrin siihen, että puhun aina totta. 

Pyrin siihen, että se mitä sanon perustuu johonkin tosiasiaan. Perusteltuun ja pohdittuun tosiasiaan. Olen siis sitä mieltä, että asioista täytyy tietää ja ottaa selvää, sekä pohtia useammalta kantilta. Yleensä teen sitä aika perinpohjaisesti. (Tämän vuoksi en ole jatkuvassa kanssakäymisessä olevien ihmisten suuressa suosiossa.. He eivät halua/ jaksa perehtyä minun tapaani käsitellä asioita ja ilmiöitä. Siksipä usein kyselen vain heidän kuulumisiaan.) 🤪

Tämä kuitenkin aiheuttaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä outojakin tilanteita. 

Olen huomannut hyvin usein olevani hiljaa. Sen vuoksi, että totuudella ei ole tarkoitus loukata ketään. Sekä oikean informaation tuottamiseen voi olla parempiakin keinoja. 

Kuten esimerkiksi kysymykset. 

Silloin ihminen myös itse kokee oivalluksia, kun joutuu perehtymään asiaan, tai vastaavasti perustelemaan kantaansa. 

Se, mitä MIELTÄ itse kukin on asioista, on tässä kohtaa toisarvoista. 

Kyse on faktoista, joiden varaan mielipiteidemmekin olisi hyvä perustua. 

Faktoja voi kukin sitten vääntää ja perustella omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Näinhän me ihmiset toimimme. 

Jos emme perehdy omaan käytökseemme, saatamme toimia totuutta vastaan jopa tietämättämme.

Vanha kunnon rimpsu toimii yhä.. 

Mitä?- Miksi? - Milloin? - Missä? - Mikä motiivi? 

Totuus on asia, joka on aina olemassa. Se on asia, jota ei voi vääristellä. Absoluuttinen totuus on aina juuri niin kuin se on. 

Ja siinä satuttaako totuus, vai onko se hyvä vai paha, ovat hankalia kysymyksiä. 

Totuuden voi ottaa vastaan neutraalina tosiasiana. 

Tai sen voi kuorruttaa tunnereaktiolla. Se, on kuitenkin sitten jo syy-seuraus-suhteen seuraava osa. Eli totuudesta johtuva seuraus, ei itse fakta. 

Huumorinkukkasia

Tänään ruokakaupassa käydessä kävin hauskan keskustelun kassahenkilön kanssa. 

Kassakone ei meinannut alkaa yhteistyöhön, niin henkilö tokaisi tähän;

"On se niin hyvä, että on tottunut tähän, että epäonnistuu joka asiassa."

Heitin takaisin huumorilla, että onneksi pessimisti ei pety. 

Hän jatkoi tähän: "Niin, voi vain iloisesti yllättyä, jos onnistuminen tuleekin." 💖 

Lisäksi vastaani tuli tälläinen:

Repesin nauruun aivan totaalisesti. 😂

Aloin kuitenkin pohtia tätä asiaa syvemmin. 

On totta, että jos olemme kiinni vain yhdessä tavassa katsoa asioita, olemme silloin hyvin kapeakatseisia. 

Ajatellaan, että pelkkä positiivinen näkemys on hyvästä ja suositeltavaa. 

Vaarana on kuitenkin se, että kielletään kaiken normaalin olemassaolo. Tai vastaavasti ei pystytä kohtaamaan realiteetteja. 

Pessimismi taas voi hyvinkin verottaa niin henkilön itsensä, kuin ympäristön voimavaroja. 

Realismi puolestaan voi näyttäytyä tunteettomuutena tai kylmyytenä asioita kohtaan.

Jos koskaan emme kohtaa vaikeita asioita, emme opi luottamaan omaan selviytymiseen. Lisäksi emme osaa arvoittaa sitä, mikä on tärkeää ja merkityksellistä elämässämme. 

Kaikessa on siis puolensa ja puolensa. Tarvitsemme laajaa panoraamaa, kun käsittelemme arjessamme olevia asioita. 

Olisi suotavaa olla jutun junan kuljettaja, joka näkee, ja ymmärtää näkemänsä. 😉