12 ⚡❄️☃️

12 vuotta. Se on pitkä aika. Toisaalta se on hyvin lyhyt aika. 

Kuka, muistaa.. On tainnut tulla tavaksi aloittaa vuosipäivä postaus näillä sanoilla..? 😅

Olen tarkastellut omia tuntemuksiani, sillä joka vuosi uuden vuoden kertyessä mittariin, se ikään kuin jaottelee tämän elämän tiettyihin jaksoihin. Aika ennen onnettomuutta, ja aika sen jälkeen.

Tämä vuosi on ollut jotenkin hyvin erilainen. Syynä siihen on osaltaan, ihmeellistä kyllä, koronakriisi.

Se on tuonut aivan jotenkin täydellisen uuden ulottuvuuden ajatusmalleihini.

En ole enää pohtinut sitä, miten asiat olisivat voineet mennä, jos 12 vuotta sitten ei olisi käynyt niin kuin kävi.

Olen ymmärtänyt sen hyvin paljon selvemmin, että olisi voinut käydä myös hyvin paljon huonommin. 

Tapaturma toi paljon haasteita. Se toi kivun osaksi elämääni. 

Sen myötä myös selvisi, että olen geneettisesti sairas. 

Olen myös viime vuoden aikaan oppinut entisestään katsomaan asioita useammalta kantilta. Luen, etsin tietoa, analysoin, pohdin vaihtoehtoja.

Itse asiassa pidän tästä hyvin paljon. Tuntuu, kuin olisin löytänyt sieltä kaiken kivun ja tuskan alta minut. Siis itseni. Tai ainakin jo osan itsestäni.

Olen niin tottunut siihen, että sairaus on osa minua. Sitä ei tarvitse hävetä. Sitä ei tarvitse piilottaa, eikä pyrkiä poistamaan.

Kipu ja sairaus ovat kumppani. Meitä on siis tässä kropassa 2.

Väitän, että näin hyvää koulua ei muuta ole, jos täytyy oppia ottamaan toinen huomioon. 🤭

Toivottavasti kaikki ymmärsivät sarkasmini.

Mutta on siinä totuuden siemenkin. Pelkkien omien tarpeiden ja halujen mukaan ei voi mennä. Jos meinaa pysyä toimintakykyisenä ja mieleltään hyvinvoivana.

On pakko ottaa huomioon se, mitä kipu tarvitsee, ja toimittava sen mukaan.

Totesin tässä eräänä aamuna, kun suunnitelmat menivät uusiksi kivuliaan yön jälkeen, että.. Jaahas.. Nyt onkin sitten kivun tarpeiden aika, minun tarpeideni aika on sitten joskus myöhemmin. 

Olenkin vitsaillut, että jos joskus vielä parisuhteeseen päädyn, täytyy kumppanin olla niin avarakatseinen, että hyväksyy meistä molemmat.. Minut sekä kivun. 😉

Ei pitäisi laskea leikkiä vakavalla asialla, mutta tosiasiassa juttu on juuri näin. Asia voi tuntua mitättömältä etäältä katsottuna, mutta 24/7 yhdessä eläessä, tämä kolmas osapuoli pitää huolen omasta tilastaan, ja ottaa sen mitä tarvitsee. Jos siihen ei ole varautunut, tai ei ymmärrä sen olemassaoloa, voi se tulla melkoisena shokkina.

Viimeinen vuosi on muutoinkin avartanut suhdettani sairastamiseen. Yhteiskunta pakottaa meitä tiettyyn malliin ja muottiin. Ehkä se on jopa joiltain osin välttämätöntäkin. 

Kuitenkin minä rohkaisen ajattelemaan sitä, mikä on itselle hyväksi. 

Yhteiskunnan koneisto pakottaa meidät elämään negatiivisuuden ja saavuttamattomuuden kuplassa. Monella ei ole voimia enää pyrkiä siitä suosta ulos, se pitää tiukasti otteessaan. 

Kuitenkin potentiaalia on paljon. Kivun kanssa eläminen vaatii henkilöltä itseltään paljon. Tai no, kaiken. 

Siksi olisi äärimmäisen tärkeää hoitaa itseään, ja sen kuplan sisällä kysyä, 

Mitä minä olen?

Mitä minä en ole? 

Mitä haluan? 

Onko se saavutettavissa?

Mitä tarvitsee tehdä, jotta voin saavuttaa haluamani? 

Siis 12 vuotta, eikä suotta.