Olipas virkistävää käydä kunnon keskustelua ystävän kanssa. Oli aikaa, ja meitä puhututti monen muun asian ohella Puolan tilanne aborttilaista.
Kävimme eettistä ja moraalista keskustelua siitä, kuka saa elää, ja kuka siitä saa päättää..
Olen sitä mieltä, että jokainen elämä on arvokas. Aina.
Olen kuitenkin pohtinut sitä, onko minulla kaksinaismoralistinen suhtautuminen asiaan kuitenkin..?
Olen nimittäin omalla kohdallani pohtinut sitä, kannattiko minut synnyttää?
Ei sillä, ettenkö arvostaisi omaa elämääni. Arvostan ja olen kiitollinen.
Olen pohtinut sitä, miksi minut on synnytetty?
Kun minä katson asiaa näin: Jos valmiiksi tiedetään, että lapsi ei ole terve,
Ollaanko varauduttu siihen, millaista se lapsen elämä tulee olemaan?
Onko tulevalla vanhemmalla oikeutta päättää siitä, miten paljon esim kipua tuleva lapsi joutuu elämässään käsillä olevan tiedon valossa kärsimään?
Ollaanko varauduttu siihen, että huolehditaan sairaan lapsen tarpeista kaikissa tilanteissa. Fyysistä tarpeista, sekä myös taloudellisista tarpeista?
Siinäkin tapauksessa tarpeista huolehditaan, että vanhemnat kuolisivat?
Annan sen verran periksi, että 1980-luvulla Suomessa on hyvin vähän tiedetty EDS:stä. Tutkimus on ollut vasta aluillaan.
Kuitenkin, minun sairauteni on sukupolvelta toiselle periytyvää, eikä se jätä yhtään sukupolvea väliin. Eli, vaikka nimeä ei olisi sairaudelle ollut, on sen vaikutukset tiedetty.
Haluaisinkin kysyä biologiselta äidiltäni sen, miksi hän on minut synnyttänyt?
Onko vahinkoraskauden takia lunastettu ns taivaspaikka synnyttämällä lapsi ja antamalla sitten pois.. Synninpäästö?
Tuliko hän yhtään ajatelleeksi asiaa minun tulevaisuuteni kannalta, vai oliko päätös pelkästään häntä koskeva?
Perustan nämä kysymykset omassa tilanteessani siihen, että kukaan aikuinen ei ole kantanut minun terveydestäni vastuuta. Ei hoitovastuuta, eikä taloudellista vastuuta.
Okei, tässäkin annan periksi sen verran, että ensimmäistä noin 5 vuotta en ole pystynyt todistettavasti todistamaan, missä olen ollut ja elänyt. Kuulostaa uskomattomalta, mutta niin vain on. Vaihtoehtoja tähän olen ajatellut varmasti monia. En vain tiedä kanavaa, miten tämän asian saisi selvitettyä.
Eli, jos joku on sattumoisin sattunut pitämään minusta noina vuosina huolta, silloin he eivät ole ansainneet kritiikkiä.
Muutoin siis, kukaan ei ole kantanut vastuuta, edes lapsena.
Minullakin oli vaikka ja mitä ongelmia. Koululaisena jouduin itse huolehtimaan kaikki lääkärikäynnitkin. Siis lapsi hoisi itse. Kukaan ei edes kysynyt, tai välittänyt, mikä oli lopputulos.
Mielestäni hoitovastuu lapsesta kuuluu kuitenkin vanhemmille. Sen takiahan sekin titteli on.
Olen törmännyt myös ihmisiin, jotka kantavat huolta ja vastuuta myös aikuisista sairaista lapsistaan. Ne välittävät vanhemmat.
Minä näen asian niin, että miksi synnyttää lapsi, ja heittää hänet suoraan syvään päähän uima-allasta, jos itse ei kykene tai halua minkäänlaista vastuuta omasta lapsestaan kantaa?
Ja miksi oletetaan, että kyllä joku löytyy, joka sen penskan sitten huolehtii?
Olenkin kiitollinen siitä, että biologisia lapsia ei itselläni ole. En vain kestäisi sitä, että tietoisesti pakottaisin oman lapseni kokemaan tämän saman tien, jonka itse olen sairaana ihmisenä kulkenut.
Tässä on se asia, josta hyvin moni on eri mieltä. Ja saa ollakin. Tämä on minun päätökseni, ja minun tapani ajatella asiaa.
Nämä ovat eettisesti ja moraalisesti hyvin vaikeita asioita.
Lapsen kaltoinkohtelua on myös se, että lapsen terveydestä ei huolehdita, jätetään hoitamatta.
Herääkin kysymys, että arvostetaanko sitä elämää synnyttämällä sairas lapsi, mutta jätetään hänet hoitamatta ja huolehtimatta?
Sekö on elämän arvostamista?
Yhdenvertaisuus on asia, johon pitäisi pyrkiä, mutta sen saavuttamisen yleensä estää yksilön henkilökohtaiset motiivit.
Vaikka en biologisia lapsia halua, olen ollut hyvin nuoresta sitä mieltä, että voisin löytää oman lapseni jostain jo näistä olemassa olevista lapsista, jotka ovat huoltajaa ja kotia vailla.
Sitä, pääsenkö tähän pisteeseen, jää nähtäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti