Olen taas ajatellut elämän siunauksia.
Silloin, kun sain tietää tästä perinnöllisestä sairaudestani, oli aihetta ihmetykseen. Niin minulla, kuin lääkäreilläkin. 😀
EDS on pitkälle tutkittu sairaus. Yhdysvalloissa sitä on tutkittu ainakin jo puoli vuosisataa. Suomessakin tutkimuksen vuosikymmeniä on takana jo useita.
Suurin ihmetyksen aihe oli koulumenestykseni, sekä esimiesasema työelämässä.
Yleensä tämän geenivirheen omaavilla on todella huono koulumenestys.
Olenkin paljon pohtinut sitä, mistä tämä johtuu, että juuri minä olen saanut pärjätä tietyillä osa-alueilla.
En todellakaan ole aina se penaalin terävin kynä. En koe olevani virtuoosien virtuoosi tai älykkyyden aatelia.
Olen kuitenkin aina ollut kova tekemään työtä. Olen halukas oppimaan.
Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan paina vaakakupissa, jos tilanne vain on sairauden osalta se, että ei opi.
Se, mikä minulle on suotu tässä elämässä, on eideettinen muisti.
Voin esimerkiksi lukea kirjan ja sanoa mitä luki sivulla 36.
Tämä on ollut opiskeluni ja koulumenestykseni salaisuus. Silti, työtä on pitänyt tehdä.
Esimerkkinä tästä hyvin toimii se, että vaikka en ole käynyt ensimmäistä luokkaa kokonaan koulua, pääsin silti oman ikäryhmäni mukana seuraavalle luokalle, eikä minulla ollut mitään tukiopetusta.
Tämä ei tietenkään ole mikään ylpeilyn aihe. Minulle, joka rakastan oppimista ja lapsena pidin koulusta, oli hyvin traagista etten saanut useaan kuukauteen opiskella tai käydä koulua.
Tähän oli syynä se, että eräs päivä vain lähdimme silloisen äitini ja siskoni kanssa taksilla matkaan ja päädyimne asumaan äitini sukulaisten luo. Kun he saivat meistä tarpeekseen, päädyimme asumaan turvakotiin.
Se minua on ihmetyttänyt, että miksi en saanut siellä käydä koulua, olinhan kuitenkin vasta ekaluokkalainen.?!
Jonkin ajan kuluttua saimme asunnon kyseiseltä paikkakunnalta, ja minä pääsin uuteen kouluun.
Voi sitä riemua.
Jota ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Äitini oli päättänyt, että muutamme taas takaisin sinne, mistä lähdimme.
Palasin siis takaisin kouluun, jossa aloitin koulutaipaleeni. Muistan vieläkin kuinka opettaja huusi minulle koko luokan edessä, että mitä oikein olen tehnyt kuluneet kuukaudet, koska minulla ei ollut näyttää tehtyjä käsitöitä.
Ei tietenkään ollut, enhän ollut koulussa kuin muutaman viikon siitä ajasta, jonka olimme reissussa.
Monet kanssaihmiset kokevat minut välillä hyvin rasittavana, koska muistan.
Eikä muistini ole tietenkään myöskään erehtymätön.
Se johtuu siitä, että vaikka tieto jää muistiin, se täytyy kiinnittää, jotta sen muistaa oikein pidemmänkin ajan kuluttua.
Sherlock Holmes on tehnyt tutuksi muistipalatsi-tekniikan.
Se on minulle myös tuttu tekniikka.
Otetaan esimerkkinä valokuva. Pystyn yleensä kertomaan jatkumon ikään kuin filminauhana, mitä on tapahtunut kuvanottohetkellä, vähän ennen ja vähän sen jälkeen.
Tässä onkin ihmetystä ollut kerrakseen, koska minulla on lapsuuden ajalta valokuvia, jossa olen itse, mutta en pysty kertomaan tätä jatkumoa.
Se on ihmeellistä. Kuvissa olen minä, tai ainakin lapsi näyttää samalta kuin minä. Joten jos minulla ei ole salattua kaksosta, kuvan henkilö olen minä. 😅
Muistan myös, kuinka noin 5- 6 vuotiaana katselin noita kuvia, ja ajattelin näkeväni ne ensimmäistä kertaa.
Moni muukin asia on kiinnittynyt muistiini tuolta ajalta, jolloin ajattelin näkeväni ne ensi kertaa, vaikka todellisuudessa niiden olisi pitänyt olla minulle tuttuja asioita. Ehkä tämäkin mysteeri vielä saa selvyyden.. 🤪
Traumat voivat kuitenkin vaikuttaa muistiin.
Tästä oli esimerkkinä tapaturmani silloin 12 vuotta sitten. En pysty vieläkään sanomaan kaikkia yksityiskohtia.
Näin se vain on. Muistiakaan ei voi pakottaa.
Eli, jostain syystä nämä yksityiskohdat eivät kiinnittyneet muistiini, ja näin ollen en saa niitä sieltä ulos. Ainakaan vielä.
Sanotaan, että ajan myötä voi muistaakin.. Sen näkee sitten.
Kipu on myös tekijä, joka vaikeuttaa muistamista. Saatan kulkea etsimässä teippurullaa pitkin huushollia, kun en millään muista, mihin sen laitoin. Samoin aurinkolasit voivat olla silmillä, ja etsin niitä silti. 🙄
Tämä ei liity muistin laatuun, vaan keskittymiskyvyn puutteeseen, jonka vaikea kiputila voi luoda.
Olen siis ollut geenijaossa myös onnekas.
Näen tämän niin, että vaikka on vaikeuksia ja haasteita normiin verrattuna, voi silti saavuttaa asioita. Voi myös menestyä.
Tämä tosin on itsestäänselvää, sillä jokainen meistä määrittelee menestymisen eri tavalla.
Tosin, välillä huomaan olevani sosiaalisissa tilanteissa hieman kömpelö.
En aina ymmärrä sitä, että menneisyyttä vähän väritetään. Jossain tilanteissa myös maalataan aika isollakin pensselillä. Minä saatan muistaa, miten asia todellisuudessa on ollut tai mennyt. Koen tämän liioittelun valehteluna.
On siis tilanteita, jossa suu on vain pidettävä supussa, vaikka kuinka totuudentorvea haluttaisi oikaista asiat.
Tämä on siis elämän suoma siunaus, ehdottomasti! Kiitollisuuteen on aihetta. Jälleen kerran❣️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti