Kestävä kehitys kuntoutumisen mittarina

I Have a Dream - Minulla on unelma.

Lause, joka on jättänyt jälkensä historiaan. Unelmien voiman tiesi myös vahvasti elämääni vaikuttanut oppi-äitini, joka jaksoi väsymättömästi muistuttaa unelmien tärkeydestä.

Hän ei koskaan kehottanut unelmoimaan, vaan luomaan unelmia.

Miksi unelmat ovat tärkeitä?

Kun sinulla on unelma, jonka haluat toteutuvan, silloin unelman ylle puetaan työhaalarit ja näin ollen se muuttuu tavoitteeksi. Tavoitteeseen pääsemiseen puolestaan tarvitaan suunnitelma. Suunnitelmaa varten on tiedettävä lähtökohtansa.








Suurin oivallus, jonka olen kuntoutumiseni eteen tehnyt on se, että olen ottanut käyttöön perimmäisen luonteeni. 





Kuinka paljon olenkaan vuosien varrella tuhlannut aikaa ja energiaa siihen, että olen yrittänyt tukahduttaa sen sisäisen voiman ja palon, joka on se oikea minä.






Siihen, että hyväksyy sairautensa, kipunsa ja rajoitteensa, ei tarvitse menettää itseään.  Vaan voi valjastaa persoonansa palvelemaan omaa tilannettaan.

Olen sen kuullut sairauteni aikana todella usein ja monesta lähteestä:

Vaadit itseltäsi liikaa. Olet liian vastuuntuntoinen. 

Olen kokenut syyllisyyttä siitä, että olen minä. En ole ollenkaan ymmärtänyt mitä nuo lauseet tarkoittavat. Jos siis alan vastuuttomaksi, silloinko olen jälleen terve?

Kuntoutusta voi mitata. Mittari on kestävä kehitys. Kestävä kehitys saavutetaan vain pitkäjänteisellä työllä, jota varten tarvitaan tavoite ja tavoitetta varten tarvitaan unelma.





Vastuuntuntoinen ihminen ei voi vastustaa vastuuta, kun lähtökohdat ovat selvillä ja suunnitelma siitä kuinka tavoite on mahdollista saavuttaa.





Kestävä kehitys tarkoittaa rappusten rakentamista. Jokainen vakaa palikka on saavutettua kehitystä. 




On hyvin tärkeää jollain tapaa tehdä kestävä kehitys itselleen konkreettiseksi ja dokumentoida sitä jotenkin. Ajatus suuntautuu silloin postiiviseen tekemiseen. 






Kaikessa yksinkertaisuudessaan sairastavilla on kuitenkin yksi este, joka tekee tämän tekemisestä hankalaa:

-Tunnekuorma.

Kestävää kehitystä voi arvioida vasta sitten kun palikka, joka on saavutettu, ei aiheuta enää tunnekuormaa. Jos se herättää negatiivisia tunteita, ei kestävää kehitystä ole vielä saavutettu. Tunteet on käsiteltävä, jotta palikka pysyy vakaana jatkossakin, ja sen päälle voi alkaa rakentamaan uutta porrasaskelmaa. 

At the end of the day....

Miksi erilaisuutta on niin vaikea hyväksyä?

Miksi ihmisen on vaikea hyväksyä omia muuttuneita lähtökohtiaan, jotka ovat entiseen verrattuna erilaiset?

Erinomanlainen on sana, jota mainonnassa käytetään, mutta se sopii mielestäni erinomanlaisesti kuvaamaan yksilöä. 






Meillä kaikilla on yhtäläisiä tekijöitä, mutta lopulta olemme kuitenkin kaikki yksilöitä.



Ihmisinä kuulumme ihmiskuntaan. Tarvitsemme happea hengittääksemme. Elimistömme eivät selviä ilman ruokaa ja vettä. Elämänpolkua tallaamme planeetalla nimeltä Maa.



Mutta silti me olemme kaikki jollain persoonallisella tavalla erilaisia. Olemme yksilöitä.






Se kuinka suhtaudumme asioihin ja varsinkin muuttuviin tekijöihin, tekee meistä jokaisesta yksilön. Erinomanlaisen yksilön.

Miksi kuitenkin erilaisuus herättää pelkoa? 

Miksi sitä on vaikea hyväksyä?

Tässä taannoin ovikello soi ja raahustin ovelle avaamaan sitä.
Olin siinä vaiheessa ollut kuukausikaupalla kuumeessa ja oksentanut melkein päivittäin. Olin sinäkin aamuna oksentanut ja peilistä minua takaisin katsoi hyvin tuskaisen väsynyt, nestehukasta kärsivä, kivulias ja tilanteeseen voipunut yksilö.




Avasin oven ja siellä oli naapurin emäntä, joka oli kuullut minun olevan kuumeinen.




Kulmani kohosivat kattoon ja alaleukaa sain keräillä jostain polvien korkeudelta, kun hän lausui seuraavaa;

"Ethän sinä ollenkaan näytä kipeältä etkä kuumeiselta.

Onkos sinulla mitään kipuja edes enää?"

Tyydyin vain tuijottamaan, sillä en osannut sanoa hänelle yhtään mitään.



Eipä sillä, eihän minulta mitään vastausta odottanutkaan. Hän oli diagnoosinsa tehnyt ja se riitti hänelle.



Viimein kun sain leukani ylös hilattua ja puhelahjani taas takaisin, kysyin; oliko hänellä jotain asiaakin. Hänellä ei ollut. 




Hänen mentyään, minulle jäi tilanteesta paha maku suuhun. Mietin motiiveja hänen käyntinsä ja sanojensa takana. Totuus ei välttämättä selviä minulle tapauksesta, mutta epäilen vaikeiden asioiden kieltämisellä olevan jotain tekemistä käytöksen kanssa. 








Toinen tapaus sattui muutama päivä sitten. Meillä on talossa menossa hissiremontti ja asumme Dankon kanssa 6. kerroksessa. Olin tilannut kotiinkuljetuksella paketin. Yleensä postista soitetaan ajankohdan sopimiseksi, mutta nyt he kysyivät sopivaa aikaa tekstiviestillä ja siihen piti vastata vain yhdellä kirjaimella. En voinut siis varoittaa paketintuojaa ennalta, että kävelyreissu on tiedossa.






Pidän kiputiloista riippuen kotona kauluria, joka auttaa poistamaan ylimääräistä painetta niskastani ettei kaularangan pullistuma reagoisi niin voimakkaasti. En pidä kauluria ihmisten ilmoilla, koska silloin joutuu kiusallisiin tilanteisiin ihmisten kauhistuneena udellessa mitä on tapahtunut ja vetäessään omia johtopäätöksiään asiasta.





Kotona en aina edes huomaa kun kauluri on kaulassa ja niin tapahtui nyt kun postihenkilö toi paketin.
Avasin oven ja siellä oli hengitystään tasaava kiukkuisen näköinen henkilö. Kuitenkin heti kun hän katsoi minua, kiukku hävisi ja hissittömyydestä vitsailtiin.




Hän oli jättänyt paketin oveni ulkopuolelle, kuten posti toimii, mutta nyt hän erikseen sanoi nostavansa paketin sisäpuolelle asuntoon ja kantoi sen tosiaan sisälle.




Minä kiittelin hyvästä palvelusta ja ihmettelin mielessäni, MITÄ????




Hänen lähdettyään kuljin peilin ohi ja huomasin kaulurin.

Jos olisin ollut ilman kauluria, olisinko saanut kiukkuisen purkauksen tai ainakin moitteet hissin puutteesta?

En voi tietää sitä. 

Toisessa tapauksessa erilaisuuteni tuntui herättävän ikäviä tunteita. Ja toisessa sain osakseni myötätuntoa ja auttamishalua.

Miksi erilaisuus herättää meissä näin ristiriitaisia tunteita ja sanelee sen mukaan käytöstä?

Tästä päästään sopivaa aasinsiltaa pitkin myös siihen,

Miksi ihmisen on vaikea hyväksyä muuttuneita lähtökohtia?

Olen törmännyt erään tapauksen myötä ajatukseen, että yksilö ei pysty koskaan hyväksymään omaa itseään tilanteessa, jossa sairauden myötä elää.

Se on este kuntoutumiselle ja se on este myös mahdolliselle paranemiselle.

Voi kun sen saman tarmon ja määrätietoisuuden, joka menee tilanteen hyväksymättömyyteen, saisikin valjastettua tilanteen hyväksymiseen ja sen pohdintaan, kuinka itse voi edesauttaa itseään kuntoutumaan.

Miksi ihmeessä kukaan sabotoisi omaa kuntoutumistaan itse?

Sitä tekee jokainen sairas. Kaikki eivät sitä tee kuitenkaan tietoisesti.





Kun ajatus ohjautuu vain menetykseen, ei voi nähdä muuta. Silloin on vaikea hyväksyä.
Silloin odottaa vain tuloksia ja uupuu, kun niitä ei tule.





Vain silloin kun tunnustaa lähtökohdan ja peilaa kehitystä tähän uuteen lähtökohtaan, voi kehityksen vasta huomata ja saavuttaa. 






Jos eteesi laitettaisiin vaikka 700 sivuinen romaani kielellä, jota et osaa, ja tehtävänäsi olisi sen suomentaminen sanasta sanaan, uskoisin tehtävän tuntuvan vaikealta ellei jopa mahdottomalta. Mutta, jos saat sanakirjan ja kieliopin perusteet eteesi, lähtökohtasi muuttuvat huomattavasti.
Sen saatko romaanin kääntämisen aloitettua sivulta 1, riippuu siitä kuinka asennoidut asiaan. Aloitatko sivulta 1 ja etenet sen mukaan kuinka taitosi karttuvat, vai jäätkö vain miettimään, että muulla kielellä onnistusi, tällä ei???? 

Erilaisuus on erilaisuutta, olipa kyse mistä tahansa. Loppujen lopuksi yksilön suhtautumisesta erilaisiin lähtökohtiin päättää erinomanlainen yksilö itse.

The other side of the coin

Mikä tekee ihmisestä arvokkaan?

Miten arvoitat itsesi?

Kuka ne arvot määrittelee?

Miten merkityksellinen elämä määritellään?

" Tulessa kulta koetellaan, vaikeuksissa vahva ihminen."

Tällaisen sanonnan olen kuullut. Onko kuitenkin niin, että vaikeudet eivät mittaa niinkään ihmisen vahvuutta vaan sitä kuinka asiat käsitellään? 





Väistämättä elämässä tulee vastaan asioita ja tilanteita, joille emme itse mahda yhtään mitään. Yksi tällainen asia on sairaus. 






On muodikasta puhua epämukavuusalueesta ja itsensä haastamisesta, mutta kuka oikeasti selviää siitä tilanteesta, kun oma maailma romahtaa?






Se on epämukavuusalue. Se on haaste. Se on jopa aivan absurdi tai epätodellinen tilanne. Kaikki se on kuitenkin totta. 






Sairauden ollessa kyseessä, ihminen taistelee vastaan kynsin ja hampain. Kieltämisen ajatusmalli lakaisee asian maton alle, siitä ei puhuta ja sitä ei ajatella. Jatketaan elämää niin kuin se oli, niin mikään ei muutu.






Tämä on kuitenkin väärään uskoon tuudittautumista. Tilanne herättää erilaisia tunteita, jos niitä ei tunnusta ja käsittele, katkeruus on pian hyvinkin pysyvä seuralainen. 

Tilanne on muuttunut. Lähtökohdat elämään ovat muuttuneet täysin. 

Muutos vie aina mukanaan jotain. Vastaavasti se tuo myös mukanaan jotain. Muutos on itsessään mahdollisuus. Muutos on kehityksen kasvualusta.

Minulta on kysytty; 

Menetänkö elämässä jotain, kun en pysty tekemään kaikkea sitä mitä muut?

Mielestäni tämä kysymyksen asettelu on vähän hankala, koska millään kaikki maailman ihmiset eivät pysty tekemään kaikkea,

mutta jos nyt ajatellaan kysymyksen sisältöä,

niin aivan varmasti vastaus on;

Kyllä menetän.

Jos siis lähden sille tielle, että mietin vain sitä kaikkea, mitä en pysty tekemään tai voi tehdä.

Kolikon kääntöpuolena kuitenkin mainittakoon;

Säästyn myös paljolta tuskalta, kivulta, harmitukselta ja itseni kiusaamiselta,

kun en edes yritä väkisin tehdä asioita, jotka eivät onnistu. 

Kyseenalaistan sen mitä ihmisen pitää tehdä ja kyetä tekemään.

Jos aiemmin esitettyä kysymystä pohdin tässä valossa,

vastaus on;

Ei, en koe jääväni mistään paitsi.

Arkeani rakennan koko ajan kehityskokemusteni mukaan. tavoitteita asetan sen mukaan, kuinka joka päivä opin itsestäni uusia asioita. Mietin niitä omalta kannaltani ja sitä mitä oikeasti minuna haluan. 







On toki asioita, joihin en tällä hetkellä kykene. Se on tosiasia, ja jos haluan niitä tehdä ja ne saavuttaa ne vaativat minulta työtä, niin fyysistä kuin henkistäkin. 






Tähän auttaa tosiasioiden tunnustaminen sellaisenaan kuin ne ovat. Se on raadollistakin, mutta oman hyvinvoinnin rakentamisen kannalta välttämätön toimenpide.

Suvaitsevaisuus. Mahtipontinen sana. Mitä se sisältää ja mitä se vaatii? Kuinka usein muistaa olla suvaitsevainen itseään kohtaan, kun ei yllä muualta asetettuihin normeihin?

Lähtökohdat ovat siis aivan erilaiset kuin vastaavasti terveellä yksilöllä, joten voin omaa tilannettani peilata vain suhteessa omaan kehitykseeni sekä tavoitteisiini. Unelmia tietenkään unohtamatta.

Keep Developing

Miten pysyä motivoituneena?

Siinä on kysymys, jonka saa esittää kuntoutuessa itselleen monta monituista kertaa.

Silloin kun sairastaa ja kipu on koko ajan läsnä, vieraantuu kehostaan ja itsestään. 

Onkin hyvä miettiä, 

Ketä varten kuntoutusta tekee?

Kuka siitä hyötyy?

Mitä siitä seuraa?

Miten keho reagoi?

Jos haluaa pysyä motivoituneena, silloin tarvitaan tavoite. Tai useampi tavoite.

Että jaksaa treenata joka päivä ja kestää siitä aiheutuvan kivun, tarvitaan motivoitumiseen paljon enemmän kuin,

tervehtyminen tai parempaan kuntoon tuleminen.

Ne ovat hyviä tavoitteita, mutta ne ovat mahdottoman laajoja käsitteitä. Ne eivät jaksa siivittää jokaikistä päivää, jotta jaksaa treenata niin henkistä kuin fyysistäkin puolta.

Tarvitaan konkreettisia tavoitteita. Isompia maaleja ja niihin päästäkseen pienempiä etappeja.

Olen kehittänyt itselleni keinon, jolla pysyy motivoituneena oman kehityksensä suhteen.

Kerään joka päivä kehityskokemuksia.

Se on keino summata, mitä päivän aikana on tehnyt ja kuinka etenee suhteessa omiin tavoitteisiinsa. Näin ne on myös helpompi saavuttaa ja voi tuntea onnistumisen tunteita, kun tekeminen on mielekkäästi tavoitteellista.




Kerään kehityskokemuksia myös siitä mitä teen vuorokauden aikana.

Kuinka onnistui esimerkiksi:

kengännauhojen solmiminen, 

miten sain kuorittua perunat, 

pystyinkö suihkussa kestämään veden paineen ja veden lämpötilan vaihtelut

tai

mikä oli vireystila ja kuinka sovitin toimintani sen mukaan.

Kun joka päivä tiedostaa mitä tekee ja kuinka etenee, on helpompaa myös kestää kivut ja silti jatkaa kehitystään.

Myös jokapäiväisten tiedostettujen kehityskokemusten myötä tavoitteet muuttuvat ja muuttavat muotoaan, nälkä kasvaa syödessä.

Yleinen asia, joka yhdistää sairaita ja kipua kokevia ja sitä todeksi eläviä,- on se ajatus,- ettei pysty ja ei kykene.

Kehityskokemusten myötä tämä ajatus muuttuu siihen, että pystyn ja kykenen. Se on konkreettinen keino saavuttaa itselleen tärkeitä asioita. Väkisin siinä alkaa myös arvostamaan itseään, kun kehitystä tapahtuu päivittäin. Kehitys on joka päivä analysoitava, tiedostettava sekä huomioitava.

Kipupotilas saattaa oikeastaan yllättyä siitä, kuinka paljon vuorokauden aikana tulee tehtyä kaikenlaista huomaamatonta työtä kehityksensä eteen.

Onkin kehityskokemusten myötä hyvä huomioda ne asiat ja antaa arvoa jokapäiväiselle puurtamiselleen. Näin huomaa tehdyn työn määrän. Siitä pääsee helposti luomaan itselleen mielekkäitä tavoitteita, joihin haluaa päästä ja pääsee.