Miksi erilaisuutta on niin vaikea hyväksyä?
Miksi ihmisen on vaikea hyväksyä omia muuttuneita lähtökohtiaan, jotka ovat entiseen verrattuna erilaiset?
Erinomanlainen on sana, jota mainonnassa käytetään, mutta se sopii mielestäni erinomanlaisesti kuvaamaan yksilöä.
Meillä kaikilla on yhtäläisiä tekijöitä, mutta lopulta olemme kuitenkin kaikki yksilöitä.
Ihmisinä kuulumme ihmiskuntaan. Tarvitsemme happea hengittääksemme. Elimistömme eivät selviä ilman ruokaa ja vettä. Elämänpolkua tallaamme planeetalla nimeltä Maa.
Mutta silti me olemme kaikki jollain persoonallisella tavalla erilaisia. Olemme yksilöitä.
Se kuinka suhtaudumme asioihin ja varsinkin muuttuviin tekijöihin, tekee meistä jokaisesta yksilön. Erinomanlaisen yksilön.
Miksi kuitenkin erilaisuus herättää pelkoa?
Miksi sitä on vaikea hyväksyä?
Tässä taannoin ovikello soi ja raahustin ovelle avaamaan sitä.
Olin siinä vaiheessa ollut kuukausikaupalla kuumeessa ja oksentanut melkein päivittäin. Olin sinäkin aamuna oksentanut ja peilistä minua takaisin katsoi hyvin tuskaisen väsynyt, nestehukasta kärsivä, kivulias ja tilanteeseen voipunut yksilö.
Avasin oven ja siellä oli naapurin emäntä, joka oli kuullut minun olevan kuumeinen.
Kulmani kohosivat kattoon ja alaleukaa sain keräillä jostain polvien korkeudelta, kun hän lausui seuraavaa;
"Ethän sinä ollenkaan näytä kipeältä etkä kuumeiselta.
Onkos sinulla mitään kipuja edes enää?"
Tyydyin vain tuijottamaan, sillä en osannut sanoa hänelle yhtään mitään.
Eipä sillä, eihän minulta mitään vastausta odottanutkaan. Hän oli diagnoosinsa tehnyt ja se riitti hänelle.
Viimein kun sain leukani ylös hilattua ja puhelahjani taas takaisin, kysyin; oliko hänellä jotain asiaakin. Hänellä ei ollut.
Hänen mentyään, minulle jäi tilanteesta paha maku suuhun. Mietin motiiveja hänen käyntinsä ja sanojensa takana. Totuus ei välttämättä selviä minulle tapauksesta, mutta epäilen vaikeiden asioiden kieltämisellä olevan jotain tekemistä käytöksen kanssa.
Toinen tapaus sattui muutama päivä sitten. Meillä on talossa menossa hissiremontti ja asumme Dankon kanssa 6. kerroksessa. Olin tilannut kotiinkuljetuksella paketin. Yleensä postista soitetaan ajankohdan sopimiseksi, mutta nyt he kysyivät sopivaa aikaa tekstiviestillä ja siihen piti vastata vain yhdellä kirjaimella. En voinut siis varoittaa paketintuojaa ennalta, että kävelyreissu on tiedossa.
Pidän kiputiloista riippuen kotona kauluria, joka auttaa poistamaan ylimääräistä painetta niskastani ettei kaularangan pullistuma reagoisi niin voimakkaasti. En pidä kauluria ihmisten ilmoilla, koska silloin joutuu kiusallisiin tilanteisiin ihmisten kauhistuneena udellessa mitä on tapahtunut ja vetäessään omia johtopäätöksiään asiasta.
Kotona en aina edes huomaa kun kauluri on kaulassa ja niin tapahtui nyt kun postihenkilö toi paketin.
Avasin oven ja siellä oli hengitystään tasaava kiukkuisen näköinen henkilö. Kuitenkin heti kun hän katsoi minua, kiukku hävisi ja hissittömyydestä vitsailtiin.
Hän oli jättänyt paketin oveni ulkopuolelle, kuten posti toimii, mutta nyt hän erikseen sanoi nostavansa paketin sisäpuolelle asuntoon ja kantoi sen tosiaan sisälle.
Minä kiittelin hyvästä palvelusta ja ihmettelin mielessäni, MITÄ????
Hänen lähdettyään kuljin peilin ohi ja huomasin kaulurin.
Jos olisin ollut ilman kauluria, olisinko saanut kiukkuisen purkauksen tai ainakin moitteet hissin puutteesta?
En voi tietää sitä.
Toisessa tapauksessa erilaisuuteni tuntui herättävän ikäviä tunteita. Ja toisessa sain osakseni myötätuntoa ja auttamishalua.
Miksi erilaisuus herättää meissä näin ristiriitaisia tunteita ja sanelee sen mukaan käytöstä?
Tästä päästään sopivaa aasinsiltaa pitkin myös siihen,
Miksi ihmisen on vaikea hyväksyä muuttuneita lähtökohtia?
Olen törmännyt erään tapauksen myötä ajatukseen, että yksilö ei pysty koskaan hyväksymään omaa itseään tilanteessa, jossa sairauden myötä elää.
Se on este kuntoutumiselle ja se on este myös mahdolliselle paranemiselle.
Voi kun sen saman tarmon ja määrätietoisuuden, joka menee tilanteen hyväksymättömyyteen, saisikin valjastettua tilanteen hyväksymiseen ja sen pohdintaan, kuinka itse voi edesauttaa itseään kuntoutumaan.
Miksi ihmeessä kukaan sabotoisi omaa kuntoutumistaan itse?
Sitä tekee jokainen sairas. Kaikki eivät sitä tee kuitenkaan tietoisesti.
Kun ajatus ohjautuu vain menetykseen, ei voi nähdä muuta. Silloin on vaikea hyväksyä.
Silloin odottaa vain tuloksia ja uupuu, kun niitä ei tule.
Vain silloin kun tunnustaa lähtökohdan ja peilaa kehitystä tähän uuteen lähtökohtaan, voi kehityksen vasta huomata ja saavuttaa.
Jos eteesi laitettaisiin vaikka 700 sivuinen romaani kielellä, jota et osaa, ja tehtävänäsi olisi sen suomentaminen sanasta sanaan, uskoisin tehtävän tuntuvan vaikealta ellei jopa mahdottomalta. Mutta, jos saat sanakirjan ja kieliopin perusteet eteesi, lähtökohtasi muuttuvat huomattavasti.
Sen saatko romaanin kääntämisen aloitettua sivulta 1, riippuu siitä kuinka asennoidut asiaan. Aloitatko sivulta 1 ja etenet sen mukaan kuinka taitosi karttuvat, vai jäätkö vain miettimään, että muulla kielellä onnistusi, tällä ei????
Erilaisuus on erilaisuutta, olipa kyse mistä tahansa. Loppujen lopuksi yksilön suhtautumisesta erilaisiin lähtökohtiin päättää erinomanlainen yksilö itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti