Back on track

Terveisiä..

..tehostetusta funktionaalisesta treenistä.

I feeling over the moon.

Kuulin tämän lausahduksen eräässä englanninkielisessä ohjelmassa, ja silloin pohdin, että miltähän se mahtaa tuntua.

Nyt tiedän.

Olen takaisin raiteilla. Tosin muutaman viikon suunniteltua myöhemmin. Nyt on kuitenkin aloitettu.





Ja mikä keli. Lämpötila on +20 asteen nurkilla ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Kuivunut ruoho tuoksui ja tuntui kuin olisi ollut keskikesällä heinäpellolla.

Tänään aloitin tehostetun toiminnallisen treenauksen. 

Menimme Dankon kanssa rattailla ensin tuttuun aikuisten puuhamaahan. Tein tasapainoharjotteita, jaloille, käsille, keskivartalolle ja yläkropalle erilaisia harjotteita. 





Seuraavaksi lähdimme vaellukselle, ja sain siellä todellisen ylämäkiharjoitteen. En ole kiivennyt niin korkealle pitkään aikaan. Tietenkin sain alamäkiharjoitteen samalla. Myös juoksin. 3 tuntia saimme yhteensä tällä reissulla aikaa kulumaan. 





Päädyimme ihan uusille hoodeille ja löysimme tien ihanaan poukamaan, jossa päädyimme suoraan joutsenten ja sorsien luo. 





Nyt oli tekemisen meininkiä. Olen saanut ajatukset myös mukaan. Onnistumisten myötä, ja kelin siivittämänä tämä oli melkoinen elämys.

Edellisen kerran omasta tilanteestani täällä.

Kuntotestausta

Terveisiä....

Kuntotestauksesta.

Kuumeen loppumisesta on tullut kuluneeksi nyt 10 kuukautta, ja sen kunniaksi lähdimme aamulla järvelle ja aikuisten puuhamaahan, jossa oli tarkoitus testailla kuntoani.







Tein kartoituksen siitä, missä tällä hetkellä mennään milläkin osa-alueella.






Muutaman viikon takainen takaisku allergisen reaktion myötä kuitenkin on kuluttanut kehoni voimavaroja niin paljon, että sen vaikutuksen kyllä tunsi vieläkin.

Tämä oli nyt ensimmäinen kerta 4 viikkoon, kun olimme rattaiden kanssa liikenteessä ja pidemmällä retkellä.

Huomasin välittömästi, että jalat eivät toimi toivotunlaisesti.


Ymmärsin nyt, että kävellessä Dankon kanssa ilman rattaita, kävelen tiedostamatta mitä jalat tekevät.
Huomio menee yläkroppaan ja siihen, että saan pysymään Dankon hallinnassa ja hihna pysyy kädessä. Sekä liikenteen seuraamiseen.






Rattaiden kanssa kävellessä kiinnitän huomiota vaistomaisesti jalkatyöskentelyyn ja ne eivät pääse aivojen hallinnasta pois, kun huomioin ne koko ajan. Samoin kädet ovat hallinnassa, koska rattaiden työntämiseen täytyy keskittyä.

Totesin, että loistava tapa liikkua rattaiden kanssa. Niistä on niin paljon enemmän hyötyä ja apua, kun olen osannut kuvitellakaan.

Liikkuminen rattaiden kanssa on nopeutunut siitä, kun kesällä viimeksi heinäkuussa asiaa kellotin. Saman matkan kellotus toi tuloksena sen, että matkanteko on nopeutunut 8:lla minuutilla. Se on melkoinen saavutus.






Tasapainon testauksessa en meinannut saada jalkoja tottelemaan kunnolla. Ensinnäkin lenkkareiden kanssa on hankalaa tehdä mitään, kun tuntumaa ei saa suoraan jalkapohjiin. Lisäksi huomasin vasemman jalkaterän ulkosyrjän olevan tunnoton. Se heikensi tasapainoa huomattavasti.






Esteestä kiinnipitäen ja sen yli molemmilla jaloilla hypäten sai minut epätoivon partaalle, sillä vasen jalka vain laahasi perässä eikä totellut toivotulla tavalla.






Tukkinostossa käsissä ei tuntunut olevan yhtään voimaa ja niin jätin sen muutaman kokeilun jälkeen rauhaan.






Otevoimia testasin oman kehon painolla ja ne nyt menivät ihan supsikkaasti. Tein suoralla nostolla eri otteilla sekä kiertäen, ja molemmilla tavoilla ote pysyi kiinni. Työtä se kyllä vaati, koska käsivarren kipu aktivoitui tästä ja osaltaan yritti heikentää puristusvoiman tehoa.







Hyppynarua yritin kokeilla, mutta en osannutkaan yhtäaikaa pyörittää ja hypätä. Lisäksi hyppääminen ei ottanut onnistuakseen muutenkaan jalkojen huonon yhteistyön takia.






Selkäkin aktivoitui kipuilemaan, joten katsoin parhaaksi lopettaa ja lähteä vetreyttämään itseäni kävelylle ja rentoutumaan veden äärelle.






Tulos oli toisaalta hirveä pettymys, koska olin asettanut itselleni tavoitteet ja tehnyt niiden eteen koko kesän töitä.





Mutta toisaalta täytyy taas ajatella, mitkä odotukset ovat realistisia kun ajatellaan, mistä kaikesta keho on selvinnyt, ja toipumisaikaa on takana vasta 10 kuukautta.





Siihen peilaten tulokseen saa olla enemmän kuin tyytyväinen. Paljon on keho parantunut ja paljon sen paranemisen eteen on töitä tehty ja tehdään edelleen.







Korvat: Korvat ovat kuntoutuneet myös kesän aikana. Kuulen yleensä aika hyvin, mitä ihmiset normaalilla äänellä puhuvat, jos ei ole melua ympäristössä. Olen myös kehittynyt arvaamaan, mitä asiayhteydessä henkilö voi sanoa ja päättelemään, mitä asiasisältö oli, jos en ihan kaikkea kuullutkaan.





Siihen nähden, että vielä muutama vuosi sitten ohi ajava rekka tai mopo saivat minulta jalat alta kivun takia ja jopa oksentamaan, niin tämäkin asia on kehittynyt valtavasti.





Pidän säännöllisesti korville lepopäiviä. Korvien kipu aiheuttaa edelleen päänsärkyä ja kuten kaikki tietävät, minä en sen suurin fani ole, joten teen todella paljon työtä sen eteen, että säästyn päänsäryltä.






Yleinen olotila: Yleisesti ottaen voin ihan ok. Kipu on suurimman osan aikaa hallinnassa, mutta teen sen eteen töitä koko ajan. Kivunhoidon tai kivunhallinnan rutiinit ovat osa arkea.
Silti, kuten kaikki kipua todeksi elävät tietävät, jokainen päivä on erilainen. Huonosti nukuttu yö saa aikaan dominoefektin, joka heijastuu kivun kautta kaikkeen ja aiheuttaa tasapainon heilahtelua.





Koko ajan saa olla tarkkana ja tarkkailla kaikkea. Siltikin jää aina jotain huomaamatta tai reagoimatta ja siitä saa sitten maksaa.






Väsymys on asia, joka vaivaa minua kroonisesti. Se on kulkenut mukana niin kauan, että nykyään iloitsen niistä tunneista, jotka jaksan olla huomaamatta väsymystä.







Sosiaaliset suhteet: Olen ottanut näiden suhteen nyt kesän aikana rennommin ja höllännyt rajoja sen suhteen, miten paljon olen kanssakäymisissä ihmisten kanssa.





Olen huomioinut tässä sen, että tarkkana saa olla. Negatiivinen tunnetila tarttuu yllättävän salakavalasti mukaan ja vaikeuttaa näin omaa olotilaa.





Myös se, että jos olemme lenkillä tai ulkoilemassa ja 4-5 henkilöä tulee vastaan ja jää jutustelemaan, niin yleensä kuulen sen 4 elämäntarinaa vaikeilla asioilla kuorrutettuna.





Heti minut valtaa valmentaja-asenne. Kuuntelen kyllä, mitä jokaisella on sanottavaa, mutta välillä tuntuu, että olen lähtenyt rentoutumaan ulos ja takaisin kotiin tulessa olotila on kuin 2 työpäivää tehneellä.




Osaan ottaa asiat neutraalisti, kuten valmentajan kuuluu, mutta aina näitä asioita ei heti pääse pakoon, vaan ne vaativat työstämistä, myös minulta.





Samalla tuntuu pahalta se, että niin monella henkilöllä ihan pienenkin alueen sisällä on paha olla ja elämä ei ole parhaissa mahdollisissa kantimissa. Voiko sitten näitä yksilöitä auttaa, en tiedä. Vaikea määritellä sitä. Joitakin yksilöitä helpottaa kun saa tunnetilan vyörytettyä toiselle, mutta ovatko he sitten avoimia ratkaisemaan näitä ongelmia, onkin toinen juttu.




Syöminen: On sujunut yllättävän hyvin. Olen löytänyt taas iloa ruokailuun. Elokuussa jokin muuttui, en osaa sanoa mikä se oli, mutta syöminen on ollut nälkälähtöistä ja nälkä on säännöllisesti vuorokauden eri aikoina.






Henkinen olotila: Tähänkin voisin määritellä sen olevan ok. Minua painavat sellaiset asiat, joita en voi tällä hetkellä ratkaista. Ne täytyy kuitenkin pitää aisoissa ja faktapohjaisina, jotta eivät kuormita kiputilaa enempää.


Ilo on elämässä läsnä ja koen iloa erilaisista asioista, kehittyminen nyt kärkipäässä. 

Muuten määrittelisin suhtautuvani neutraalisti elämään. Minulla on tavoitteet ja unelmat kirkkaina mielessä.

Viimeksi omasta kehityksestäni täällä.

Miksi en ole masentunut?

Olen huolestuneena ja rehellisesti sanottuna hieman järkyttyneenä seurannut viime päivien uutisointia ja kirjoituksia masennuksesta ja sen hoitomenetelmistä päihteiden avulla.

Miksi masennus on meillä kansantauti?

Sairaustaipaleeni alkuaikoina minuakin vaivasi jonkinlainen blue-olotila. Kuntoutuksessa meillä teetettiin testi, josta sain tulokseksi lievästi masentunut.





Olin aivan järkyttynyt ja peloissani. En ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa.





Puhuin tästä lääkärille ja olin huolissani. Halusin saada siihen selkoa, ja jonkun kertomaan minulle mitä pitää tehdä, jotta se palautuu normaaliksi.





Ikäväkseni joudun nyt kertomaan, että kyseinen lääkäri kirjaimellisesti käänsi minulle selkänsä. Hän kääntyi selin minuun tuolissaan ja toivotteli hyvää jatkoa.





Täytyy sanoa, että muutaman kerran olen lääkäritapaamisen jälkeen itkenyt kunnolla, tämä oli yksi niistä kerroista.






Tässä kohtaa voin kuitenkin onnekseni määritellä sen, että olen koko ikäni tottunut hylkäämiseen silloin, kun eniten tarvitsisin joltain neuvoja tai apua.





Tämä ei siis ollut uutta. Minulla oli toimintatapa valmiina. Selvitän siis ongelmani itse.






Tajusin niihin aikoihin, että tämä blue-olotila johtuu siitä, että olin alkanut tehdä surutyötä menetetyn terveyteni tähden.





Dankon kanssa kävelimme pitkin maita ja mantuja ja silloin löysin valokuvaamisen. En tiennyt osaanko kuvata, mutta pian ymmärsin sen olevan minulle tapa havannoida asioita, huomata kaikkea kaunista ja luoda jotain. Se myös ruokkii luovuuttani ja itseni ilmaisemista.





Valokuvaaminen toi eräänlaisen toivon tulevasta. Asia, jossa olen hyvä, josta pidän ja voin kehittyä.





Dankon, luonnon, valokuvaamisen ja blogien maailma olivat minulle se juttu, jonka avulla pystyin jäsentämään asiat oikeille raiteille.





Tunteissa rypemisen sijaan, aloin tehdä asioita. Kohtasin sen, mitä koen ja rupesin kehittämään keinoja, jolla sen kanssa voi elää / sitä saada paremmaksi.






Masennus on mielestäni vähän samantapainen asia kuin CRPS. Se vaikuttaa aivoissa ja vie ikäänkuin väärälle raiteille, siltä normaalilta väylältä. Se pullonkorkki, joka ei mene jengoilleen.





Minusta se oli hyvin pelottava paikka. Se on tila, jossa yksilö on näköalaton ja toimintakyky heikkenee. 





Jos siis aivoille ei opeta uutta toimintamallia, se jää tälle raiteelle. Tietenkin tunteet on käsiteltävä. Mielestäni tunteiden käsittely ei onnistu muuten kuin kohtaamalla faktat ja tarkastelemalla tunteita näitä faktoja vasten. Ovatko ne sopusoinnussa, tai ovatko ne yhtä näiden faktojen kanssa?





Masennuksen hoito ei ole mitään lastenleikkiä eikä helppoa hommaa, siksi masentuneisuuteen ei pitäisi ketään kannustaa.






Olen tavannut muutamia pahaa masennusta sairastavia, mutta kuitenkin toimitakykyisiä yksilöitä. Vierestä katsoen on pelottavaa se, että tunne on ottanut valtaansa koko yksilön ajatusmaailman. Kaikki koetaan ja ajatellaan sen yhden tunteen kautta ja läpi, eikä järjellisillä selityksillä ole vastepohjaa, kun tunne on hallitsevassa asemassa. 



Jokaisesta meistä kuitenkin itsestämme riippuu se, haluammeko parantua / tulla parempaan kuntoon tai apua siihen.






Voisin verrata tätä tunneasiaa siihen, että jos ihminen rakastuu, hän on hurmiossa ja onnensa kukkuloilla. Hän näkee kaiken niiden ruusunpunaisten silmälasien läpi. Pari alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja sitoutuvat elämään yhdessä.





Tässä kohtaa, vaikka tunne on vahva ja se on sitova, järki ilmestyy mukaan kuvioihin. Huolehditaan talousasioista monesti jopa avioehdon myötä sekä yleensä hoidetaan myös perheenlisäyskuvio sille mallille, joka on parille sopiva. Vaikka tunne hallitsee ja on ottanut valtaa elämästä, se ei sumenna järjen ääntä ja estä asioiden hoitamista.







Eli ihannetilannehan olisi masennuksen kanssa se, että yksilö jaksaa kääntää ajatusmallin siihen, että analysoi mitä tunne hallitsee omassa toiminnassa.






Positiivinen ja voimaannuttava tunne tuo voimaa ja energiaa, kun taas negatiivinen tunne vie voimia ja energiaa. Jos tunteet hallitsevat elämää ja toimintamallit tulevat tunnepohjalta, on mielenhallinta ja kehonhyvinvoinnin hallinta aika haastavaa.






Oman kehon ja mielentilan tarkkailu ei siis pelkästään ole aiheellista sairaille, vaan ihan jokaiselle.

Miten sinä huolehdit itsestäsi?

Miten toimit, jos masentava olotila uhkaa?

Miten käsittelet sen masentavan tunteen?

Mitä toinen voi tehdä hyväksesi?

Mitä itse voit tehdä itsesi ja mielentilasi hyväksi?

Onko suomalaisen sairastaminen syntiä?

Miten suhtaudut sairastamiseen noin yleisellä tasolla?

Onko Suomessa sairastamisesta tehty synti?

Taas jokaisen yksilön lähtökohdat ratkaisevat, kuinka suhtautuu asioihin. Ja kuinka päättää suhtautua asioihin. Asioita voi pyrkiä ymmärtämään niin halutessaan.





Olen havainnut meistä suomalaisista sellaisen piirteen, että meillä mennään yleisen mielipiteen mukaan, harvoin ajatellaan ja pureksitaan asiaa itse.

Tottakai olen aivan hakoteillä tämän asian kanssa. Oliko se ensimmäinen ajatuksesi?

Kuitenkin käytäntö valitettavasti on usein aivan toista. En osaa sanoa, onko asialla Suomessakin alueellisia eroja, mutta koulutustaustan en ole havainnut vaikuttavan asiaan.





Terve ihminen ei osaa kuvitellakaan, miten arvosi Suomessa laskee, kun sairastut. Joudut melkoiseen byrokraattiseen pyöritykseen ja siellä jokaisella portaalla yleensä terve ihminen on milloin minkäkin barometrin mukaan sanomassa ja perustelemassa sitä, ettet voi olla sairas, etkä saa sitä olla.






Tämä vaikeuttaa sairaan ihmisen kuntoutumista. Vielä jos lääkäri tai terveydenhuollon henkilöstöön kuuluva auktoriteetti tekee lausuntonsa tilanteestasi omien asenteiden, tunteen tai huolimattoman tutkimisen mukaan, olet enemmän kuin pulassa. Valitettavasti meillä uskotaan paperia enemmän kuin henkilöä itseään.




Olen pohtinut sitä, mistä tämä Suomessa johtuu?



Vaikuttaako siihen se, että meillä on hyvinvointiyhteiskunta, jossa on olemassa omat kanavansa sairaseläkkeille, kuntoutustuelle ja muille vastaaville instansseille?

Kuulen usein edelleen siitä, että makaan kotona vain veronmaksajien rahoilla.

Jos tällainen asenne on sairastamiseen, eikö se silloin ole luettuna syntilistalle?

Suomessa on selvä asia, että kipupotilaat hukkuvat järjestelmään ja sitä ei osata jokapaikassa hoitaa. Tai vastaavasti lääketieteellistä apua ei ole mahdollista antaa, ja potilas jää tyhjän päälle, kun ei kuulu heidän toimialaansa.






Puhun nyt omasta kokemuksestani. Olen sitä mieltä, että Suomessa tehdään paljon asioita. Valitettavasti ne eivät vain tue toisiaan. Tehdään ilman toimintasuunnitelmaa ja päämäärää asioita, usein terveen ihmisen näkökulmasta, jolloin se ei valitettavasti kohtaa sen sairaan kanssa ja tyydyttävään lopputulokseen ei päästä. Tai vastaavasti on tehty niin tiukat toimintamallit ja ehdot sille, mitä kipuihmisen on täytettävä, jotta hän apua saa.






Minulle eräs auktoriteetti sanoi, että kyllä on niin harmi, ettet sairasta masennusta. Silloin asia olisi selvä. Ja toinen auktoriteetti puolestaan kehotti minua teeskentelemään masennusta, jotta asiat alkaisivat toimia. 





Pohdin sitä, että jos vaikka lääkärillä on ainoa tie toivoa potilaan olevan enemmän sairas, jotta hän osaisi sen kirjata lausuntoonsa oikein ja jatkotoimenpiteisiin ohjata, niin eikö silloin ole järjestelmässä jotain vialla?






Minusta on. En saata ymmärtää, että toisesta sairaudesta on tehty hyväksytty ja liitetään siten vain kipuun, mutta jos elän kipua todeksi ilman tätä barometriä niin olen vain syntisäkki, jonka kanssa kaikki ovat hukassa, koska toimintamallia ei siihen ole ja sitä myötä sitä sairautta tai kipua ei ole olemassa. Melkoista todellisuuden vääristelyä.

Tähän tuhlautuu niitä kuuluisia veronmaksajien rahoja. Onko tämä sitten osaltaan se syy, joka aiheuttaa sen, että sairastamisesta tulee syntiä?

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että terveydenhuoltohenkilöstö ei osaisi ammattiaan. Kivun hoitamisessa vain on erilaisia käsityksiä. Ja ne käsitykset ohjaavat sitten sairaan yksilön hoitoa ja mahdollista taloudellista toimeentuloa.






Mielestäni tämä on niin vastuullinen paikka, että siinä kohtaa ei saisi olla kyse vain asenteista tai tunnepohjaisesta käytöksestä.

Vai olisiko tämä sinusta omalla kohdallasi riittävää?

Kysymys ei ehkä olen ihan reilu, sillä tilannetta ei osaa eikä voi kuvitella, ellei ole sitä itse kokenut. Ihminen ajattelee väistämättä, että minua ei tuollaiset asiat kosketa. Ja toisaalta se on ihan hyvä niin.





Mutta, jos se ajatusmalli estää ymmärtämästä todellisia tilanteita, niin väittäisin meidän kaikkien olevan silloin umpikujassa.

Miten on, onko sairastaminen Suomessa syntiä?

Mitä voidaan tehdä, jotta asenne muuttuu asiaa ratkaisevaksi tuomitsemisen sijaan?

Mistä kivun tunnistaa?

Tai oikeastaan, mistä tunnistaa kipua kokevan yksilön?

Kertauksena vielä, eli kipu on subjektiivinen tunne. Meistä jokainen kokee sen eri tavalla ja eri tasoisena. Asia riippuu hyvin monesta eri tekijästä.






On olemassa kuitenkin erilaisia asioita, jotka ovat yhteneviä kipua kokevilla yksilöillä.

Pohdin pitkään, kirjoitanko ollenkaan tästä aiheesta, sillä väärinkäytöksen riski on olemassa, mutta ajattelin nyt kirjoitella vähän ympäripyöreästi, koska aihe on hyvin tärkeä.

Olen saanut itse kuulla pitkin kiputaivaltani siitä, että olet liian laitettu, et voi olla kipeä. Olet liian positiivinen, et voi olla kipeä. JNE.






Nämä tulevat minulta jo korvista ulos. Jos minulle lausuu ulkonäkökommenteja ja vetää siitä johtopäätöksiä kivusta tai sairaudesta, voi joutua kanssani periaatteelliseen keskusteluun.






En voi kehuskella saadulla kasvatuksellani, mutta yksi asia on sellainen, joka on juurtunut selkärankaan ja opittu jo aikaisessa vaiheessa lapsena.

Kylille kun lähdetään, silloin laitetaan tukka ojennukseen ja pyhäpaita päälle. Tiedän, että tätä old school- ajattelutavan omaavaa kansaa löytyy ihan joka ikäluokasta.

Toinen asia, joka tähän kategoriaan kuuluu, on se, ettei naapureille tai kylillä huudella omista ongelmista. Tai ei ainakaan niitä näytetä, jos ne voidaan piilottaa.

Paljon on tullut vuosien varrella lääkäreissä ravattua ja välillä laukattua. Melkein poikkeuksetta joka kerran siellä on joutunut riisuumaan vaatteet. Olet siis arvioitavana pelkissä alusvaatteissa.






Moni ei ehkä tule ajtelleeksi sitä, että se on aika noloa. Jo se itsessään, että on kipeä ja jokin vaivaa riittävät pelkästään siihen, että yksilö tuntee olevansa heikoilla ja erilainen kuin muut. Huonommassa osassa kuin muut.






Luusisin, että se olisi ihan ymmärrettävää, että yksilö ei halua keikistellä enää rikkinäisissä tai huonokuntoisissa vaatteissa auktoriteetin nähden. Meikki, hiusten laitto, parempikuntoiset vaatteet ja puhtaat vaatteet tuovat oman suojan ja ne luovat itsevarmuutta ja suojaa sekä turvaa. Ne myös poistavat erilaisuuden leimaa.






Kotona voi viihtyä vaikka rikkinäisissä verkkareissa ja tukka sekaisin, mutta ihmisten ilmoilla se on eri juttu, ainakin niillä, joilla on samanlainen kasvatuksen myötä opittu ajatusmalli kuin minulla.

Sitten tullaan tähän kohtaan: jos jaksat laittaa itseäsi, jaksat tehdä sitä-tätä-tuota.

Joo-o. Periaatteessa varmaankin näin, tai se on terveelle itsestäänselvä looginen ajatusmalli. Sairas tai kipua kokeva kuitenkin näkee sen eteen paljon vaivaa. Sitä ei tapahdu välttämättä joka päivä ja se vaatii järjestelyjä ja kivunhoitoa, jotta näin voidaan tehdä. 

Tästä ei kuitenkaan pidä vetää sitä johtopäätöstä, etteikö ulkonäöstä ja ulkoisesta olemuksesta pystyisi näkemään kivun merkkejä.

Päinvastoin. Kehonkieli on hyvin paljastava, jos sitä osaa lukea.

Väärinkäytöksellä tarkoitin sitä, että jotkut terveet yksilöt käyttävät kipua syynä hakea sairauslomaa ja lomailla sitten sen ajan ihan muuten vain. Minultakin on kysytty, mitä valittaa lääkärille, jotta viikon loma irtoaa. Hermothan siinä menivät ja pinna paloi ihan suurella liekillä. En saata ymmärtää vastuuttomutta, tässäkään asiassa.







Joten en tarkemmin voi erotella tässä mitä kaikkea kipuihmisessä pitää ja kannattaa katsoa, jotta kiputilanteen oikea laita selviää.






Yleisellä tasolla kannattaa kiinnittää huomiota yksilön ryhtiin, hengitykseen, jalkojen asentoon, istumis / seisomis -halukkuuteen, käsien asentoon, kasvojen mikroilmeisiin, silmiin, pään asentoon, suun liikkeisiin, katsekontaktiin. Tunnepitoiseen puheeseen tai äänenpainoon. Tai vastaavasti hyvin neutraaliin äänenpainoon ja puheeseen. Valittavaan tai välttelevään puhetapaan.





Tarkemmin en tässä näitä erittele, mutta tuosta listasta saa irti monenlaista asiaa. 






Tapasin Dankon kanssa muutamia henkilöitä tuolla turuilla taapertaessa ja siinä ryhmässä jutellessa kiinnitin huomiota erään yksilön tilanteeseen. Näennäisesti näytti kaikki olevan hyvin, kukaan ei tajunnut mitään. Mutta minä huomasin. En voi eritellä, mihin kiinnitin huomiota, mutta kysyin häneltä, voisinko jotenkin häntä kiputilanteessaan auttaa. 

Hän katsoi minua hyvin yllättyneenä. Mistä tiesit, että minua koskee? 

En voinut olla hymyilemättä, kun kerroin hänelle, että hän itse kehonkielellään sen minulle kertoi.
Juttu päättyi sikäli hyvin, että osasin antaa hänelle ohjeita kivun helpottamiseksi.






On siis aivan eri asia kuunnella kuin kuulla. Myös aivan eri asia nähdä ja katsoa. Ja jotta asia ei olisi yhtään yksinkertainen, täytyy näkemänsä ja kuulemansa vielä osata ymmärtää ja tulkita oikein.

Kestoviisasta kivunhoitoa

Kivunhoidossa kestoviisas pääsee vähemmällä.

Allekirjoitan tämän täysin. 

Luulin itse olevani ihan kartalla, mutta lipsuipa se minunkin otteeni tämän allergisen reaktion tuomien haittojen takia.





Keskityin niin täysillä pelon hallintaan sekä fyysisesti hoitamaan allergisen reaktion jälkimaininkeja, että unohdin täysin hoitaa jo olemassa olevaa kiputilannettani.





Eilen se alkoi. Lenkillä Dankon nostelu sai kipua aikaiseksi vasempaan käteen ja kylkeen. En kiinnittänyt asiaan huomiota. -> 1. virhe.






Iltalenkillä olo oli sanalla sanoen tukala. Henki ei kulkenut kunnolla. Vasempaan käteen koski. Paine rintakehän alueella sekä lapojen alueella. Selkä oli kipeä ja tuntui hyvin jäykältä.





Siinä kävellessä pohdin näitä oireita ja ensimmäisenä mieleen tuli, että nyt on joko sydänkohtaus tai paniikkikohtaus. -> 2. virhe.






Onneksi mieleni oli kuitenkin valppaana, sillä tajusin samassa, että nyt on kipuajattelu ottanut vallan. 


Höpö höpö. Se on kipua, eikä mitään muuta. Paniikinomainen tunne helpotti heti.




Samassa ymmärsin, että en ole rikkaa ristiin laittanut olemassa olevan kiputilanteen hyväksi. Tai olinhan minä tehnyt jotain sen hyväksi, mutta en tarpeeksi. -> 3.virhe.

Keksitkö mitä minulta jäi tekemättä?

Täysin tietoinen ajattelu ja tietoinen kivunhoito jäivät pois. Sekä venytykset ja liikelaajuuden kartoittaminen ja itse kipuun reagoiminen. Kipuajattelu kavensi nämä pois toiminnastani, koska en tietoisesti pitänyt niistä kiinni.






Kun tulimme sisälle ja kävimme nukkumaan, otin ensin lämpöhoitoa yläselän alueelle. Se ei helpottanut oloa, mutta lisäsi verenkiertoa alueella sen verran, että venyttelin hiukan.





Hirveä rutina ja pauke kuului, kun osat siirtyivät paikalleen. Paineentunne helpotti heti. Kipua kyllä lihaksissa on edelleen, mutta kipukynnystä ne eivät enää ylitä.

Yön sain nukuttua oikein hyvin, ja aamulla otin uuden rutiinin käyttöön.

Lämmitin aamulla yläselän vielä sen lisäksi, että yön nukun lämpöpatjalla. Lämpöpatjan lämpö on tasaista, kun taas lämpötyynyssä se nousee korkeammaksi. Maksimoidakseni näin verenkierron kipeällä alueella.






Kun tuntui hyvältä nousin istumaan ja tiedosten toivottelin hyvät huomenet keholleni. Ja samalla kyselin, että mikäs on meininki tänään. 

Otin Dankolta oppia ja venyttelin. Kuulostelin, miltä kehossa tuntuu.

Näin pystyin huomioimaan kireydet ja kipupisteet. Tämä antoi selvät suuntaohjeet siihen, kuinka tänään hoidan näitä ja kuinka hallitsen kipua.







Kestoviisas kivunhoitaja huomio nämä asiat aina, oli tilanne tai lähtökohta mikä hyvänsä. Näin tehden, joka päivä keho saa sen hoidon jonka se tarvitsee. Näin pysyy kartalla omasta voinnistaan, toiminnallisuudestaan sekä liikelaajuuksistaan.

Kestoviisasta kivunhoitoa,

Yllättävä takaisku

Terveisiä

meiltä kotoa.

Olen joutunut painimaan nyt 5 päivää melkoisen tunnemyrskyn kanssa.





Sain pahan allergisen reaktion viime viikon lauantaina, kun talomme asukas päätti olla noudattamatta tupakointikieltoa.





Olen palamistuotteelle allerginen, mutta pahinta siinä on se, että olen allerginen myös kortisonille.





Ei siis lääkeapua tähänkään vaivaan.






Asukkaalla oli vieraita käymässä ja he päättivät pitää ala-aulaa ja alaovea omana alueenaan. Siinä kun 4-5 kundia vetää röökiä ja kaljoittelee samalla pitäen ulko-ovea auki, jotta savu varmasti menee rappukäytävään. Niin savu oli melkoinen.





Savu kun nousee ylöspäin, niin meille asti sisälle tulvi savua ihan tuon tuosta, kun he harjoittivat tätä temppuaan noin puolen tunnin välein usean tunnin ajan.






Kurkkuani kuristi ja tuntui kuin olisin niellyt tulta. Silmäni melkein muurautuivat umpeen ja olivat verestävät. Hengittäminen oli hyvin työlästä. Kuume nousi.





Kun he vihdoin lopettivat tupakalla ramppaamisen, niin minulla menikin yö sitten tuulettaessa niin rappukäytävää kuin kotiammekin, sekä hengittäessä merisuolahauteen läpi. Aamulla heti ensimmäiseksi oli rynnättävä Dankoa ulkoiluttamaan joelle, jota sain hengitellä puhtaampaa ilmaa.





Kuumetta kesti 5 päivää. Tänään on ollut ensimmäinen kuumeeton päivä, tosin juuri mittasin ja taas on kuume hienoisessa nousussa. 





Siitä on nyt 10 kuukautta, kun vuoden kuume hellitti kehossani. Tuli pelko siitä, että entäs jos tämä nyt oli keholleni liikaa ja se ei enää toivukaan tästä.





Eniten kiukutti se, että tämä oli täysin tarpeeton reaktio. Tämä oli toisten henkilöiden tietoinen päätös olla noudattamatta kieltoa. Se oli vastuuton ratkaisu. Aina joku joutuu maksamaan viulut.






Me missasimme varmaan nyt sen tämän syksyn kauneimman hetken, kun 3 päivää paistoi aurinko putkeen. Aikataulut menivät uusiksi ja nyt täytyy jatkosuunnitelmaakin vähän tuunata, vointia seuraillen.






Joku teki vastuuttoman ratkaisun, minun elämäni meni uusiksi ihan kokonaan. Menetin jotain minulle hyvin tärkeää. Katkeruus kyllä nosti päätään voimakkaasti. En saata uskoa sitä, että voidaan olla niin välinpitämättömiä ja itsekeskeisiä.

Mikä auttaa sihen, että henkilö osaa ajatella tekojensa seuraukset?

No, tänään on jo helpompi päivä, mutta yskä on edelleen ja hengittäminen ei suju ihan niin kuin aikaisemmiin. Olemme kuumeesta huolimatta käyneet hengittelemmässä metsässä. Tunnepuolella ei ole auttanut muu kuin kiukutella itsekseni muutama päivä. Purkaa pahaa oloa pois. 





Sitten pohdin faktat kuntoon. Asialle ei enää mitään voi. Teko ei välttämättä ollut tahallinen, mutta vastuuton valinta se oli. En voi enää vaikuttaa asiaan. Voin vain tehdä parhaani, jotta kehoni saa optimaalisen avun ja se pystyy taas pääsemään tasapainoon. 





Tunnelatausta ei enää ole, eikä pidäkään olla, kun tarkoituksena on keskittyä tästä kuntoutumiseen ja omaan kuntoutussuunnitelmaani.





Nyt ei auta, kuin taas ottaa muuttuneet lähtökohdat haltuun ja alkaa toimia niiden mukaan.





Itse opin tästä sen, että vieläkin tarkemmin täytyy syynätä omat tekemisensä ja tekemättä jättämisensä. 

Arkiliikunta

Terveisiä....

..Arkiliikunnan parista.

Olen kuullut pientä epäilyä siitä, etten liikkuisi muuta, kuin vaan kuvaamassa maisemia. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Jotta kuntoutuu, työtä on tehtävä päivittäin.

Liikunta, liikuntaharjoitteet, mielikuvaharjoitteet, ruoka ja lepo on sopivassa suhteessa mahdutettava jokaiseen päivään.

Esittelen nyt Dankon ja minun normaalia päivää liikunnan näkökulmasta.






Meillä on lähimetsässä oma kuntosali. Suosin ehdottomasti ulkoliikuntaa, nyt kun se mahdollisuus on saavutettu.





Vain mielikuvitus on rajana, miten siellä voi treenata. Ei ole oikeastaan sellaista treenialuetta, mitä ei voisi treenata. Danko sylissä saa treeniin vielä lisää tehoja.





Olen treenannut myös metsässä otevoimaa niin käsissä kuin ihan sormissakin. Löytyy oksia, ohuita puunrunkoja kuin kiviäkin, joiden avulla saa hyvän treenin, kun vielä käyttää omaa kehonpainoa vastuksena.

Tämä on paikka, missä treenataan joka päivä, säästä riippumatta. 

Se on myös tärkeä paikka. Sinne voi mennä niin huolineen, kuin iloineen. Aina siellä otetaan vastaan ja kuunnellaan. Muistan aina myös kiittää metsää tästä, olipa kyse kummasta hyvänsä.





Siellä myös yleensä saan ajatukset järjestykseen, jos siihen on tarvetta. Myös innovatiivisuus herää eloon siihen kannustavassa ympäristössä.

Lisäksi tähän komboon kuuluu meille tärkeä joki. Virtaavan veden katselu saa stressin pois, aivan varmasti. Myös joki kuuntelee huolet ja murheet tai vastaavasti ilot ja kehityksen. Myös se saa kiitokset aina osakseen. 

Päivään kuuluu tämän monipuolisen kuntosalin lisäksi vielä kaikki Dankon ulkoilulenkit, tietenkin säästä riippumatta. Yritän vaihdella näitäkin lenkkejä, ihan Dankon virikkeiden, kuin myös erilaisten treenitapojen ja tietenkin  maisemien vuoksi.





Pihakeinu on osoittanut tänä kesänä kelvollisuutensa niin istumisen, kuin Dankon tasapainon harjoittamiseen.





Sillankaiteet ovat äärimmäisen hyvät venyttelyyn. Olenpa jopa kehittänyt meille harjotteita kaatuneen jalkapallomaalin kanssa. Pienet purot tai lätäköt tiellä tarjoavat oivan hyppyharjoitteen.







Mielikuvituksellista kuntoutumista,

Lisää Dankon blogissa

Edellisen kerran tilanteestani täällä.