Voi hyvänen aika, kun sieluani kivistää oikein kovasti aina, kun kuulen ehtoja sille, milloin ihminen voi olla onnellinen. Etenkin, kun yksi ja ehkä tärkein ehto on se, että on terve.
Voi pyhä puhveli.
Toisin sanoen, tällainen ehto tarkoittaa sitä, että jos olet parantumattomasti sairas, et enää koskaan voi olla onnellinen.
Luin psykologin tekemän määritelmän onnellisuudelle. Se on tämän määritelmän mukaan sellainen läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää.
Saanen ja rohkenen olla hieman eri mieltä tästä asiasta.
Kokemuksesta voin nimittäin kertoa, että elämäni eli arkeni on täyttä tuskaa ja vaikeita aikoja. Silti en tunne olevani mitenkään onneton.
Vaan päinvastoin, tunnen olevani onnellinen.
On ehkä sytä hiukan avata tätä onnellisuus-käsitettä. Sekin kun tarkoittaa hyvin monia asioita.
Materiaalinen onni. Joku voi ajatella, että hankkimalla kaikkea maallista, milloin mitäkin, tämä on mittari sille, että ihminen on onnellinen. Näkisin kuitenkin ennemmin sen statuksen arvona. Toisaalta se voi olla myös muoto tulla hyväksytyksi erilaisissa yhteisöissä.
Onnellinen arki. Tämähän olisi hyvin toivottavaa ja suotavaa. Tosin elämällä tuppaa olemaan sellainen ihmeellinen tapa kasvattaa meitä tuomalla elämiimme milloin mitäkin vaikeita asioita tai tapahtumia.
Mielestäni onnellinen arki koostuu monesta asiasta. Ensimmäiseksi siitä, että pystyy ilahtumaan.
Tarveperäinen onnellisuuden tunne. Onnellisuuden tunne perustuu johonkin tarpeeseen. Joko materian, kunnian, rahan, rakkauden, rakastumisen tunteen, puolison, lapsen tai vaikka ilmapallolentojen tarpeeseen.
Tässä on se juju, että tähän voi jäädä koukkuun. Annosta on koko ajan lisättävä, jotta onnellisuuden tunne säilyy ja pysyy. Ja pysyykö se sitten lopulta?
Onnea voidaan siis luokitella hyvin monella eri tavalla.
Minä puhun kuitenkin sellaisesta onnesta, joka ei riipu mistään. Se ei ole sidoksissa mihinkään. Se on hankittu, se on saavutettu ja sen eteen on tehty paljon työtä. Maksanut se ei ole kuitenkaan muuta, kuin aivotyötä.
Puhun siitä, että ihminen on itsessään onnellinen. Ilman kaikkea maallista ja ympäröivää maailmaa. Hän on hyväksynyt itsensä ja oman tilanteensa täysin.
Tällainen ihminen pystyy hyväksymään elämän vajavaisuuden. Arki ei aina loista, mutta siitä löytyy kuitenkin vaikeiden asioidenkin kautta hyvää ja elämä toimii oppiläksynä.
Tunnemaailma voi heitellä ihan tavalliseen tapaan, ilman, että se vaikuttaa tähän perusonnellisuuteen. Voi itkeä, nauraa, surra, murehtia jne. Ne kuuluvat siihen normaaliin arkeen ja elämään. Jokainen tunnekin opettaa jotain, ja sen paikka vallitsevien olosuhteiden keskellä ymmärretään ja niille on oma aikansa ja paikkansa, sekä ne osataan käsitellä.
Asioiden myöntäminen, niiden tunnistaminen ja niiden kohtaaminen ovat se vaikein rasti. Hyväksymistyö vaatii aikaa ja se vaatii keskittymistä. Se on kuitenkin avain siihen, että pysyvän onnen voi saavuttaa, olivatpa olosuhteet elämässä millaiset hyvänsä.
