Väliaikatiedote

Tänään

kävin siellä kelassa. Hän oli siis työkykyneuvoja. Oikein mukava ja asiansa osaava ihminen. 

Olihan tuo.. papereita puuttui ja ne olivat siellä ihan sekaisin. Kaikista parasta oli, että olin toimittanut kelaan ihka oikeat valokuvat käsistäni ja jaloistani. Joku äly ja väläys oli mennyt skannaamaan ne koneelle MUSTAVALKOskannerilla!!! Arvatkaas kuinka paljon niistä mitään selvää sai???

Silloin kun toimitin ne henkilökohtaisesti kelan virkailijalle, niin eikö siinä olisi voinut mainita asiasta? Käsittämätöntä. Ja tietenkin alkuperäiset olivat sitten jossain mappi öössä tai roskissa. Laiton ne nyt uudestaan kelaan sähköisesti omien viestien kautta, toivottavasti löytävät tiensä perille niin kuin tarkoitus on.

No, nyt on ainakin sairaskertomuksia toimitettu sinne niin, että minuakin jo hirvitti. Ihan sääliksi käy sitä, joka sen pinkan joutuu lukemaan. Tosin se on työtä, josta kohtuullinen korvauskin maksetaan. ッ

Kuukauden päivät nyt sitten (taas) odotellaan, oikaisevatko päätöksen kelassa. Jos eivät oikaise, valitus siirtyy muutoksenhakulautakuntaan ja sieltä päätös tulee aikaisintaan vuoden päästä eli ehkä vuonna 2015. 

Voimille otti tämäkin käynti. Kyllä tämä ihan duunista tuntuu käyvän. Toisaalta taas oli hyvä, että virkailija totesi ihan livenä kuinka hankalaa tämä meikäläisen toimiminen ja elämä on. Näin se on aina tehokkaampaa kuin pelkästääm papereista lukea. 

Hän totesi kohdallani, että uudelleen koulutus on jossain vaiheessa ajankohtainen, mutta pitäisi olla siinä kunnossa, että pystyy opiskelemaan. Pitää pystyä istumaan, on pystyttävä keskittymään ja käsienkin olisi syytä toimia. Totta. Tosin hieman huvitti tämä paradoksi, että juuri he ovat väittäneet minun olevan täysin työkykyinen ja samaan hengenvetoon en sitä heidänkään mielestään ole. ッ

Ota tästä sitten jokin tolkku. ッ 

Millä tavalla se yhteiskunta pyörii?

Mie

romahan! Oon ihan hitokseen kipee ja hitokseen väsynyt.* 

Kulunut kaksiviikkoinen on ollut kyllä semmoista vuoristorataa, jossa on heilahdettu äärimmäisestä ilosta synkkyyden syviin syövereihin alta sadasosasekunnin. Takaisin rämpiminen onkin sitten melko työlästä, vielä ei olla edes puolimatkassa...

ღ 

Positiivista on ollut se, että olen tehnyt valtavia oivalluksia. Jatkuva pohtiminen ja asioiden kääntely ja vääntely sekä loputon kysymysten esittäminen ovat siis tuoneet tulosta. Syömishäiriöajattelussa on tullut mullistava muutos parempaan suuntaan. Hurraa! Minä olen ohjaksissa syömishäiriön suhteen ja se on siirtynyt matkustajan paikalle. Tästä olen saanut myös hoitotiimiltä positiivista palautetta ja kannustusta, joka on ihan korvaamattoman upeaa. 

Ystäväni on löytänyt uuden elämäntavan 5-2 pätkäpaastosta. Hehkutimme yhdessä hänen uusia saavutuksiaan ja minä siihen sitten totesin, olisipa itsekin kiva hehkuttaa tuollaista, osaatko auttaa. Hän totesi tyypilliseen tapaansa; kuules, kun sä olet ymmärtänyt tän ihan väärin. Kyse 5-2 päivistä, eikä 52 viikon paastosta vuodessa. ッ

Siitä se ajatus sitten lähti. Olen pitkään odottanut oivallusta ja uutta näkökulmaa syömisen suhteen, koska edellisillä opeilla se ei kantanut. Tässä se nyt sitten oli. 

Olen hyvin kilpailuhenkinen, ainakin itseni suhteen ja totesin, että hasteen laittaminen peliin auttaa kummasti. Kun kerran syömisen ja ruoan ajattelu tuottaa pelkkää tuskaa, on ajatus käännettävä toisinpäin.

Tästä syntyi sitten kalorien laskenta. Minun on syötävä tietty määrä kaloreita päivässä ja ajattelin sen niin, että paperille ylös tämä lukema ja samaan lappuun merkitään päivän aikana syödyt kalorit. Ei tarvitse ajatella ruokaa tai syömistä, jahdataan vain kaloreita. Olen sen verran monimutkainen ihminen, että minulla tämä toimii. Numeroiden voima. Tässä onkin tullut onnistuminen, sillä olen jo viikon verran päässyt tavoitekaloreihin ihan joka päivä. Hurraa! ッ

Tavoitteeseen pääsyn on huomannut myös vireystasossa sekä unen laadussa. Mua nukuttaa nyt ihan koko ajan. Mahtavaa niin pitkän valvomisen jälkeen. Kipua tuokaan ei pois ole vienyt tai edes vähentänyt, mutta ainakin keho saa jotain menetettyä takaisin ja solutasolla juhlitaan jokaisesta ravintohiukkasesta, joita sinne eksyy.

♡

Olin siis päässyt jonkinlaiseen kauhuntasapainoon, jossa keikuin. Kunnes viime viikolla sain soiton kelasta, joka koski sairaspäivärahahan hylkäyksestä tekemääni valitusta. Luulin, että syyllistäminen ja syyttely olisivat jo takanapäin, mutta kerrankos sitä ihminen erehtyy. 

Se teksti, jota sieltä kuulin ja jota heidän asiantuntijalääkärinsä oli suoltanut sai vereni kiehumaan ja minut aivan epätoivon partaalle. Siis käsittämätöntä, kuinka meidän yhteiskunnassamme joutuu taistelemaan omista oikeuksistaan, jotka sinulle kuuluvat ja ovat jopa laissa määrättyjä. Miten jollain voi olla niin paljon valtaa, että voi kumota kaikki diagnoosit ja sitten väittää, ettei ole mitään lääketieteellistä syytä, vaan ihminen kuvittelee. En enää ymmärrä. Kyllä se joku raja on kerjätessäkin oltava. Mitä järkeä on toimittaa kyseiseen laitokseen kalliita lääkärien lausuntoja kun niitä ei edes lueta ja jos luetaan niin kaikki kumotaan, ja mikä parasta.. potilasta koskaan tapaamatta. Oikeudentajuni ei kertakaikkiaan siedä tällaista vilunkipeliä. 

Se on ihan sama asia, olet kuukauden töissä ja pomo tulee ja mitätöi tuntisi ja väittää ettet koskaan ole duunissa ollutkaan. Luulen, ettei kovin moni palkansaaja tälläista katselisi vaan hälytysvalmiudessa olisivat ammattilliitot ja työsuojelupiirit työtuomioistuinta myöten. Mutta kuka pitää sairaan yksilön puolia? Ketä ylipäänsä kiinnostaa? Kuka on valmis lähtemään barrikadeille taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan? Voisihan tähän myös todeta:  "Eihän se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että kaikille täällä vaan oikeudenmukaisuutta jaetaan."*

♥

Kuitenkaan en voi olla kiittämätön, sillä työkkäri taistelee puolestani ja siellä erityisesti RR! ♥

Hän on järkännyt minulle ajan kelaan kykyneuvojalle, jolle menen huomenna maanantaina. Katsotaan mitä piileviä kykyjä hän minusta löytää ja pystyykö hän oikaisemaan kielteisen päätöksen, vai pitääkö odottaa ainakin vuosi, että päätös tulee muutoksenhakulautakunnasta. Huomennahan tuon nyt tietää. Jännitys tiivistyy.

ッ

Sitten valitan kivusta. Aina kun tulee jokin järkytys ja negaatio elämään, niin kipulukemat hyppäävät jonnekin pilviin. Jalat ovat olleet aivan tummansinisenpunaisenkirjavat ja kipu on sellaista, että viimeinenkin järki päästä pakenee. AIH ja VOIH!!!! Nyt jos olisi jotain - ihan mitä tahansa - mikä tämän pois veisi, ottaisin sen hyppien keikkuen vastaan. Eipä vain ole. Selässä on jokin hermotus nyt pielessä. Ei riitä, että käsiin koskee ja ne ovat ihan turvoksissa, vaan nuo kintut.. jalkapohjia, varpaita ja jalkapöytiä pistelee ja kantapäät ovat tulessa. Ihme etteivät muut näe jo lieskoja. Tunnottomuutta on vasemmassa jalassa ja kävely on melkoista hiipimistä. Lantion alueella on laaja-alaista tunnottomuutta ja kipusalamat vaan sinkoilevat koko ajan. Ei auta lämpö, ei rentoutuminen, ei nukkuminen tai lepääminen. On tunne, että kun vetäisen keittiöveitsellä tuon jalan irti ja samalla vaivalla osan alaselkää, niin herkiää koskemasta. Ärrinpurrin ja murr murr. "Mitä jalkajäbä duunaa?"*

ღ

Tietenkin tämäkin pitäisi yrittää jaksaa kääntää voimavaraksi, mutta aina ei jaksa - ei pysty - ei kykene.

Kun minä en voi ehkä koskaan sanoa; " Tilulilulii, nyt se on ohi ja meikä on free."* Niin,

tämmöisinä aikoina pitää palauttaa mieleen oma kehityskaari ja mitä on saavuttanut näinä vuosina ja kuinka paljon kivusta on oppinut ja kuinka paljon ihmisenä kasvanut. Mutta nouseminen taas tämän kaiken keskeltä vaatii nyt aikaa ja energiaa.

Paljon mielipahaa voi yksi epäilys ja kyseenalaistus saada aikaan. Kyse on niin paljon muustakin kuin vain pelkästään rahasta ja toimeentulosta. Minun sanaani (ja samalla minua hoitaneiden lääkäreiden) epäillään ja kyseenalaistetaan. Olen hyvin tuohtunut ihan jo lääkäreideni puolesta, koska en saata uskoa, että 4 lääkäriä voivat väärässä olla samassa asiassa. Samoin pidän itseäni rehellisenä ihmisenä ja loukkaannun moraalini kyseenalaistamisesta. Lisäksi, jos olisi mahdollisuus tehdä työtä ja tienata rahaa, tekisin sen enemmän kuin mielelläni. Ei tämä niin hauskaa ole. En muutenkaan ole vahvoilla sietämään sitä, että olen järjestelmän hampaissa ja joku sanelee minulle ehdot kuinka minun täytyy elämääni elää. 

Teen kuitenkin itse jo parhaani. En ole tyypillinen kipukäyttäytyjä, en odota mitään valmiina. Kannan vastuuni kivusta ja teen ihan kaikkeni, jotta tilanne olisi siedettävä ja jollain lailla elämä olisi elämisen arvoista. Olen valinnut elämän ja sen mukana olen etsinyt ne voimavarat joihin nojaan. En valita turhista jutuista ja en liioittele asioita lääkäreillekään. Jos pystyn jotain tekemään, kerron ja teen sen kyllä. Eikös koko homman pointti ole se, että potilas osaa elää ja tulla toimeen kipunsa, sairautensa ja rajoitteidensa kanssa?  

Kivun kohdalla voisi kuitenkin todeta: "Tilulilulii, piikki on auki ja se ei mee kii."* 

* Putous 2014 hokemat: Antsku, Ymmi Hinaaja, Jäbä Leisson, Patologi Martin Niemi

Toivon löytyminen

Päässäni

on kaikunut viime päivät eräs sana, joka on tarttunut korviini kipuryhmässä. Sana on toivo. Ihmiset haluavat elämäänsä toivoa. 

Karkeasti ajatellen miksipä ei, kuka nyt sitä ei haluaisi. 

Kuitenkin jäin miettimään mitä tuo sana oikeasti tarkoittaa ja pitää sisällään? Onko se jotain ulkopuolelta tulevaa? Mennäänkö kaikki porukalla ulos huutelemaan; Toivo, Toivo, missä on se Toivo? Vai tilataanko postimyynnistä 3 kiloa toivoa ja jaetaan se sitten kristillisesti kaikkien kesken?

Mitä sana toivo meille itse kutaleellekin tarkoittaa? Tätä olisi ehkä jokaisen syytä pohtia.

Tarkoittaako se sitä, että ei halua tuntea epävarmuutta? Ei halua tuntea pelkoa? Ei halua tuntea riittämättömyyttä? Ei halua tuntea vihaa? Tai ei halua tuntea kipua? Tai jotain muuta kenties?

Ajattelen, että toivo koostuu monista asioista. Se tulee siitä, että ratkoo asioita pienissä paloissa. Epävarmuus usein poistuu sillä, että esimerkiksi kipupotilaana etsii itse tietoa asiasta ja pyrkii ymmärtämään sitä mitä kehossa tapahtuu. Voi tähän pyytää apua myös terveydenhuoltohenkilöstöltä. 

Pelko, tuo voimakas seuralainen. Mitä pelätään? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Jos pahin tapahtuu, kuinka siitä jatketaan ja sen kanssa eletään? 

Riittämättömyydentunne. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että emme koe olevamme tarpeeksi hyviä. Tilanteesta/asioista ei ole tarpeeksi tietoa/osaamista kannettavaan vastuuseen/ odotuksiin verrattuna. Miksi riittämättömyyttä koetaan? Mitä voi tehdä, jotta omasta elämästä tulee mielekästä? Mitä toimenpiteitä tämä vaatii?

Viha. Se tie on jokaisen kipupotilaan kuljettava. Mistä se koostuu? Kenelle ollaan vihaisia? Kuinka paljon vihaa itseään? Miksi minulle kävi näin- kysymyksen sijaan voisi yrittää liennyttää asiaa kysymyksellä: Miten muutan elämääni ja ajatuksiani, jotta selviän? Mitä tämä vaatii?

Ja tuo kipu. Jokainen varmasti jossain vaiheessa tai ainakin aika-ajoin toivoisi olevansa kivuton. Tähän on kuitenkin olemassa se hyväksymisen tie, joka vaatii paljon, mutta antaa myös paljon. Sen hyväksyminen, että kipu on osa elämää ja osa itseä valjastaa käyttöön sellaisia voimavaroja jotka tekevät elämänlaadusta mielekästä tai ainakin mielekkäämpää. Tässä kohtaa voisi myös miettiä, mitä kipu antaa? Jos olisin kivuton, kuinka elämäni muuttuisi? 

Näitä asioita pohtimalla ja ajatustaan ohjaamalla olen aivan varma, että jokainen voi toivonkipinän sieltä elämäänsä löytää. Samalla voi löytyä kaikkea sellaista uutta ja ihmeellistä, mitä ei ole ennen edes osannut ajatella. Saati edes haaveilla. Ihmisellä on ihmeellinen sopeutumisen kyky, sen voi valjastaa palvelemaan myös omaa kehitystään.

Voimmeko siis jatkaa laulua, että Siellä Siellä se Toivo on?

Jukka Poika - Potentiaali

Myötäelämistä

Pari

viikkoa onkin vierähtänyt nyt täydessä blogihiljaisuudessa. Lepäsin ja keräsin voimia seuraavaa ryhmäkertaa varten, joka olikin viime viikolla. Se auttoi sen verran, että tällä kerta minulla oli jopa jonkinlaista aivotoimintaakin ッ Oli ihan kiva vaihteeksi kuulla ja ymmärtää sekä osallistua keskusteluun muiden mukana. 

Huono kuntoni on aiheuttanut huolta ryhmän kipukollegoissa. Taistelin kovasti sitä vastaan, että en ala itse vähättelemään vointiani ja tilannettani huomatessani kuinka voimakkaita reaktioita asia aiheutti. Olin omaan kehitykseeni tyytyväinen, koska totesin, että olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. 

On ihan hyvä peilata asiaa toiseen, vaikka missään nimessä kipua ei voi eikä saa verrata. Peilaus voi kuitenkin auttaa ymmärtämään sen mitä omalle tilanteelle voi tehdä ja löytämään siitä uusia ja jopa positiivisia puolia. 

Olen

ollut melkoisessa tunnekuohussa pari viimeistä vuorokautta. Ryhmässä muutama ihminen sanoi minulle jotain kaunista aivan spontaanisti ja ryhmän jälkeen psykologi tuli kysymään vointiani. Lisäksi työkkärin oma neuvojani teki jotain niin uskomatonta, että olen ollut aivan ihmeissäni. ღ

Sain kelalta hylkäyksen sairaspäivärahahakemukseeni. Sinänsä ei mikään yllätys, mutta pettymys. Laitoin tiedon työkkäriin ja samantien neuvojani oli soittanut kelaan ja ruennut selvittämään tilannetta. Hän saikin siihen jotain tolkkua ja valitus on tehty ja odottaa huomista, jolloin toimitan sen kelaan. 

Nämä positiiviset asiat lävistivät jonkin suojamuurin ja koskettivat minua todella syvältä. Tajusin, että olen tosiaankin rakentanut oman suojakuoren etteivät ihmiset pääse satuttamaan. Kuluneiden vuosien jälkeen minulle on jäänyt oletus päälle, että ketään ei kiinnosta ja minun kipuni ei ole tärkeää. 

Itkun keskellä pohdiskelin ja huomioin, kuinka paljon lääkäreiden, läheisten ja maailman ihmisten ilkeät, vähättelevät ja syyllistävät kommentit ja lausahdukset ovat loukanneet. Kuinka paljon sekin satuttaa ettei ymmärretä. Tietenkin ihmisen sairastuminen on prosessi myös läheisille. Minua on kuitenkin satuttanut myös se, että läheiseni eivät pysty/halua käydä tätä prosessia läpi. He eivät uskalla/halua kohdata pelkoa ja mennä sitä päin. Tämä aiheuttaa sen, etteivät he voi keskustella näistä asioista kanssani ja vaihdetaan sitä puheenaihetta tai jätetään kommentoimatta sekä vähätellään asiaa. 

Niinpä muutama sydämestä tullut positiivinen kommentti tai aito halu auttaa, taistella rinnalla ja myötäelää saivat ymmärtämään kuinka tärkeää hyväksyvän ilmapiirin puolesta on taistella! Kuinka tärkeää ihmisten, lääkäreiden, terveydenhuoltohenkilöstön, yhteiskunnan, kelan, eläkevakuutusten jne on ymmärtää kipupotilaan elämää ja ajatuksia. Kuinka tärkeää on näille tahoille opettaa, että hekin voivat auttaa omalla asenteenmuutoksellaan asioita positiivisempaan suuntaan. Ja kuinka tärkeää on välittää lähimmäisestä!

Asenteenmuutokseen auttaa esimerkiksi yllä oleva kaavio. Keskitytään oikeasti elämässä niihin asioihin joihin voimme vaikuttaa ja joista voimme päättää. Ja ne asiat, joista emme voi päättää ja joihin emme voi vaikuttaa, jätetään tuonne kolmoskehälle ja annetaan olla siellä. Tämä kaavio pätee ihan joka asiaan elämässä tai työelämässä, myös sairastamisessa.

Kipupotilaan tärkein tehtävä olisi päästä eroon syyllisyydestä. Mistä me kannamme syyllisyyttä? Kuinka paljon ympäristö provosoi kipuamme? Mihin asioihin voin vaikuttaa? Mistä voin päättää?

Asia johon jokainen voi vaikuttaa ja josta voi päättää on oma ajatus ja ajattelumalli. Onko lasisi puolityhjä vai puolitäysi? Näetkö jokaisessa päivässä jotain hyvää? Ovatko kipu ja vastoinkäymiset rangaistus vai asioita jotka opettavat elämästä jotain?

Varsinkin vastuunsa tuntevilla ihmisillä on vaikeuksia tuoda asioita julki. Kun he vihdoin saavat suunsa auki, että nyt tarvitaan apua ja ei jaksa enää, yleensä heitä ei silloin uskota ja oteta tosissaan. Tällöin voi käydä niin, että vastuunsa tunteva ihminen kokee että häntä syytetään epärehelliseksi vaikka hän on rehellisesti asiasta kertonut. Mikä syöksee helposti ihmisen synkkyyteen ja ajatelumalli muuttuu siihen, että kukaan ei usko, kukaan ei tarvitse. Haluaisinkin kiinnittää ihmisten, lääkäreiden, terveydenhuoltohenkilöstön ja omaisten huomion siihen, että tämmöisessä tapauksessa voi olla mahdollista ettei kipeä ihminen näe muuta ulospääsyä kuin itsemurhan.

Jokainen itse tietenkin päättää elämästään, mutta mielestäni nämä ovat aivan turhia ja vältettävissä olevia kuolemia. Eihän se vastuunsa tunteva kipeä ihminen pyydä muuta kuin kuuntelevia korvia ja ymmärtävää mieltä. Sen ei luulisi olevan vielä liikaa pyydetty. Tässä tapauksessa ratkaisuna voisi olla asian purkaminen kipuihmisen kanssa keskustellen. Ei välttämättä tarvita edes pillereitä, hoitoja eikä toimenpiteitä, vaan keskustelua ja kuuntelua. Lääkärit, terveydenhuoltohenkilöstö, onko tämä liikaa pyydetty? Tai mahdotonta toteuttaa?

Meillä jokaisella on elämä, joka on täynnä ihan kaikkea. Silloin usein käy niin, että ajatus pyörii vain sen oman arjen ympärillä ja ei jaksa tai edes viitsi ajatella ympärillä olevien asioita yhtään syvemmin. Jokaisen omat ongelmat ovat jokaiselle meille suuria ja ei usein jaksa ajatella toisen hätää. Niinpä kipupotilaiden tukitoimintaa pitäisi saada jotenkin lisättyä. Onhan meillä jo tässä maassa järjestöjä, jotka ovat vieneet asiaa eteenpäin, mutta mielestäni tämä vaatisi vielä jotain muutakin. Miten sen järjestäsi, sitä en ole osannut vielä visioida. Osaatko sinä?

Kivunhallintaa

olen harjoittanut tekemällä lämpöhoitoja. Maailman suurin kiitos sille, joka on kehittänyt yllä olevan lämpötyynyn! En tulisi enää toimeen ilman sitä. Tuntui niin ihanalta kun kipeät ja kireät lihakset rasahtelivat auki ja veri alkoi kiertää. Tietenkin alkuun lisää kipua, mutta se kyllä helpottaa hetken kuluttua. Lämpö on meikäläiselle kaiken aa ja oo. ッ

Olen

ymmärtänyt ja sisäistänyt Einsteinin ajatuksen. Mikä on kenellekin merkityksellistä elämää?
Omalla kohdallani raha ja maallinen mammona ja materia ovat menettäneet merkityksensä. En mittaa menestystä koulutuspohjalla tai titteleillä, asumuksen koolla tai autonmerkillä, lomamatkoilla tai ylitöiden suuruudella.

Merkityksellinen elämä tulee minulle henkilökohtaisesti arjen asioista, hiljaisista hetkistä, rentoutusharjoituksista, meditoinnista, valokuvista, blogin kirjoittamisesta, omasta ajatusmallien kehityksestä, uuden oppimisesta, kipumaailman ymmärtämisestä, toisten ajatusmallien ymmärryksestä, kysymyksien esittämisestä ja niin edelleen.

Vaikka olen kipupotilas, elämälläni on merkitys ja arvo. Niin kuin ihan jokaisella kipupotilaalla, vaikka sen näkeminen ja ymmärätäminen välillä onkin haasteellista.

Tunnekuohuni

onkin johtanut nyt lopulta siihen, että tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että minut on laitettu/ laitetaan edelleen kohtaamaan nämä vaikeat ja kipeät asiat, jolloin voin käsitellä ja ymmärtää niitä sekä käsitää elämän kauneuden ja tarkoituksellisuuden tämän kaiken keskellä. Jos minulla ei olisi tätä kipua ja en olisi kohdannut näitä kaikkia kipeitä asioita, en olisi käsitellyt ja ymmärtänyt niitä - niin silloin en voisi viedä tätä asiaa eteenpäin, en voisi puhua kipupotilaiden puolesta, koska ei olisi kokemuspohjaa. Ei olisi myöskään Solidaarinen Sydän-blogia. En olisi ymmärtänyt omassa elämässäni niitä todellisia arvoja joiden mukaan haluan elämäni elää. Kolikolla on siis aina se kääntöpuoli. Ilman negatiivistä emme tietäsi mitä positiivinen on. Jokaiselle asialle voi siis löytää tarkoituksen. Silloin kun elämällä on tarkoitus, näemme asiat aurinkoisessa valossa. Pitäisikö tähän todeta, että valoa kohti. ッ

Pohtivaa mieltä ja valoisia ajatuksia!