Millä tavalla se yhteiskunta pyörii?

Mie

romahan! Oon ihan hitokseen kipee ja hitokseen väsynyt.* 

Kulunut kaksiviikkoinen on ollut kyllä semmoista vuoristorataa, jossa on heilahdettu äärimmäisestä ilosta synkkyyden syviin syövereihin alta sadasosasekunnin. Takaisin rämpiminen onkin sitten melko työlästä, vielä ei olla edes puolimatkassa...

ღ 

Positiivista on ollut se, että olen tehnyt valtavia oivalluksia. Jatkuva pohtiminen ja asioiden kääntely ja vääntely sekä loputon kysymysten esittäminen ovat siis tuoneet tulosta. Syömishäiriöajattelussa on tullut mullistava muutos parempaan suuntaan. Hurraa! Minä olen ohjaksissa syömishäiriön suhteen ja se on siirtynyt matkustajan paikalle. Tästä olen saanut myös hoitotiimiltä positiivista palautetta ja kannustusta, joka on ihan korvaamattoman upeaa. 

Ystäväni on löytänyt uuden elämäntavan 5-2 pätkäpaastosta. Hehkutimme yhdessä hänen uusia saavutuksiaan ja minä siihen sitten totesin, olisipa itsekin kiva hehkuttaa tuollaista, osaatko auttaa. Hän totesi tyypilliseen tapaansa; kuules, kun sä olet ymmärtänyt tän ihan väärin. Kyse 5-2 päivistä, eikä 52 viikon paastosta vuodessa. ッ

Siitä se ajatus sitten lähti. Olen pitkään odottanut oivallusta ja uutta näkökulmaa syömisen suhteen, koska edellisillä opeilla se ei kantanut. Tässä se nyt sitten oli. 

Olen hyvin kilpailuhenkinen, ainakin itseni suhteen ja totesin, että hasteen laittaminen peliin auttaa kummasti. Kun kerran syömisen ja ruoan ajattelu tuottaa pelkkää tuskaa, on ajatus käännettävä toisinpäin.

Tästä syntyi sitten kalorien laskenta. Minun on syötävä tietty määrä kaloreita päivässä ja ajattelin sen niin, että paperille ylös tämä lukema ja samaan lappuun merkitään päivän aikana syödyt kalorit. Ei tarvitse ajatella ruokaa tai syömistä, jahdataan vain kaloreita. Olen sen verran monimutkainen ihminen, että minulla tämä toimii. Numeroiden voima. Tässä onkin tullut onnistuminen, sillä olen jo viikon verran päässyt tavoitekaloreihin ihan joka päivä. Hurraa! ッ

Tavoitteeseen pääsyn on huomannut myös vireystasossa sekä unen laadussa. Mua nukuttaa nyt ihan koko ajan. Mahtavaa niin pitkän valvomisen jälkeen. Kipua tuokaan ei pois ole vienyt tai edes vähentänyt, mutta ainakin keho saa jotain menetettyä takaisin ja solutasolla juhlitaan jokaisesta ravintohiukkasesta, joita sinne eksyy.

♡

Olin siis päässyt jonkinlaiseen kauhuntasapainoon, jossa keikuin. Kunnes viime viikolla sain soiton kelasta, joka koski sairaspäivärahahan hylkäyksestä tekemääni valitusta. Luulin, että syyllistäminen ja syyttely olisivat jo takanapäin, mutta kerrankos sitä ihminen erehtyy. 

Se teksti, jota sieltä kuulin ja jota heidän asiantuntijalääkärinsä oli suoltanut sai vereni kiehumaan ja minut aivan epätoivon partaalle. Siis käsittämätöntä, kuinka meidän yhteiskunnassamme joutuu taistelemaan omista oikeuksistaan, jotka sinulle kuuluvat ja ovat jopa laissa määrättyjä. Miten jollain voi olla niin paljon valtaa, että voi kumota kaikki diagnoosit ja sitten väittää, ettei ole mitään lääketieteellistä syytä, vaan ihminen kuvittelee. En enää ymmärrä. Kyllä se joku raja on kerjätessäkin oltava. Mitä järkeä on toimittaa kyseiseen laitokseen kalliita lääkärien lausuntoja kun niitä ei edes lueta ja jos luetaan niin kaikki kumotaan, ja mikä parasta.. potilasta koskaan tapaamatta. Oikeudentajuni ei kertakaikkiaan siedä tällaista vilunkipeliä. 

Se on ihan sama asia, olet kuukauden töissä ja pomo tulee ja mitätöi tuntisi ja väittää ettet koskaan ole duunissa ollutkaan. Luulen, ettei kovin moni palkansaaja tälläista katselisi vaan hälytysvalmiudessa olisivat ammattilliitot ja työsuojelupiirit työtuomioistuinta myöten. Mutta kuka pitää sairaan yksilön puolia? Ketä ylipäänsä kiinnostaa? Kuka on valmis lähtemään barrikadeille taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan? Voisihan tähän myös todeta:  "Eihän se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että kaikille täällä vaan oikeudenmukaisuutta jaetaan."*

♥

Kuitenkaan en voi olla kiittämätön, sillä työkkäri taistelee puolestani ja siellä erityisesti RR! ♥

Hän on järkännyt minulle ajan kelaan kykyneuvojalle, jolle menen huomenna maanantaina. Katsotaan mitä piileviä kykyjä hän minusta löytää ja pystyykö hän oikaisemaan kielteisen päätöksen, vai pitääkö odottaa ainakin vuosi, että päätös tulee muutoksenhakulautakunnasta. Huomennahan tuon nyt tietää. Jännitys tiivistyy.

ッ

Sitten valitan kivusta. Aina kun tulee jokin järkytys ja negaatio elämään, niin kipulukemat hyppäävät jonnekin pilviin. Jalat ovat olleet aivan tummansinisenpunaisenkirjavat ja kipu on sellaista, että viimeinenkin järki päästä pakenee. AIH ja VOIH!!!! Nyt jos olisi jotain - ihan mitä tahansa - mikä tämän pois veisi, ottaisin sen hyppien keikkuen vastaan. Eipä vain ole. Selässä on jokin hermotus nyt pielessä. Ei riitä, että käsiin koskee ja ne ovat ihan turvoksissa, vaan nuo kintut.. jalkapohjia, varpaita ja jalkapöytiä pistelee ja kantapäät ovat tulessa. Ihme etteivät muut näe jo lieskoja. Tunnottomuutta on vasemmassa jalassa ja kävely on melkoista hiipimistä. Lantion alueella on laaja-alaista tunnottomuutta ja kipusalamat vaan sinkoilevat koko ajan. Ei auta lämpö, ei rentoutuminen, ei nukkuminen tai lepääminen. On tunne, että kun vetäisen keittiöveitsellä tuon jalan irti ja samalla vaivalla osan alaselkää, niin herkiää koskemasta. Ärrinpurrin ja murr murr. "Mitä jalkajäbä duunaa?"*

ღ

Tietenkin tämäkin pitäisi yrittää jaksaa kääntää voimavaraksi, mutta aina ei jaksa - ei pysty - ei kykene.

Kun minä en voi ehkä koskaan sanoa; " Tilulilulii, nyt se on ohi ja meikä on free."* Niin,

tämmöisinä aikoina pitää palauttaa mieleen oma kehityskaari ja mitä on saavuttanut näinä vuosina ja kuinka paljon kivusta on oppinut ja kuinka paljon ihmisenä kasvanut. Mutta nouseminen taas tämän kaiken keskeltä vaatii nyt aikaa ja energiaa.

Paljon mielipahaa voi yksi epäilys ja kyseenalaistus saada aikaan. Kyse on niin paljon muustakin kuin vain pelkästään rahasta ja toimeentulosta. Minun sanaani (ja samalla minua hoitaneiden lääkäreiden) epäillään ja kyseenalaistetaan. Olen hyvin tuohtunut ihan jo lääkäreideni puolesta, koska en saata uskoa, että 4 lääkäriä voivat väärässä olla samassa asiassa. Samoin pidän itseäni rehellisenä ihmisenä ja loukkaannun moraalini kyseenalaistamisesta. Lisäksi, jos olisi mahdollisuus tehdä työtä ja tienata rahaa, tekisin sen enemmän kuin mielelläni. Ei tämä niin hauskaa ole. En muutenkaan ole vahvoilla sietämään sitä, että olen järjestelmän hampaissa ja joku sanelee minulle ehdot kuinka minun täytyy elämääni elää. 

Teen kuitenkin itse jo parhaani. En ole tyypillinen kipukäyttäytyjä, en odota mitään valmiina. Kannan vastuuni kivusta ja teen ihan kaikkeni, jotta tilanne olisi siedettävä ja jollain lailla elämä olisi elämisen arvoista. Olen valinnut elämän ja sen mukana olen etsinyt ne voimavarat joihin nojaan. En valita turhista jutuista ja en liioittele asioita lääkäreillekään. Jos pystyn jotain tekemään, kerron ja teen sen kyllä. Eikös koko homman pointti ole se, että potilas osaa elää ja tulla toimeen kipunsa, sairautensa ja rajoitteidensa kanssa?  

Kivun kohdalla voisi kuitenkin todeta: "Tilulilulii, piikki on auki ja se ei mee kii."* 

* Putous 2014 hokemat: Antsku, Ymmi Hinaaja, Jäbä Leisson, Patologi Martin Niemi