Myötäelämistä

Pari

viikkoa onkin vierähtänyt nyt täydessä blogihiljaisuudessa. Lepäsin ja keräsin voimia seuraavaa ryhmäkertaa varten, joka olikin viime viikolla. Se auttoi sen verran, että tällä kerta minulla oli jopa jonkinlaista aivotoimintaakin ッ Oli ihan kiva vaihteeksi kuulla ja ymmärtää sekä osallistua keskusteluun muiden mukana. 

Huono kuntoni on aiheuttanut huolta ryhmän kipukollegoissa. Taistelin kovasti sitä vastaan, että en ala itse vähättelemään vointiani ja tilannettani huomatessani kuinka voimakkaita reaktioita asia aiheutti. Olin omaan kehitykseeni tyytyväinen, koska totesin, että olosuhteisiin nähden voin ihan hyvin. 

On ihan hyvä peilata asiaa toiseen, vaikka missään nimessä kipua ei voi eikä saa verrata. Peilaus voi kuitenkin auttaa ymmärtämään sen mitä omalle tilanteelle voi tehdä ja löytämään siitä uusia ja jopa positiivisia puolia. 

Olen

ollut melkoisessa tunnekuohussa pari viimeistä vuorokautta. Ryhmässä muutama ihminen sanoi minulle jotain kaunista aivan spontaanisti ja ryhmän jälkeen psykologi tuli kysymään vointiani. Lisäksi työkkärin oma neuvojani teki jotain niin uskomatonta, että olen ollut aivan ihmeissäni. ღ

Sain kelalta hylkäyksen sairaspäivärahahakemukseeni. Sinänsä ei mikään yllätys, mutta pettymys. Laitoin tiedon työkkäriin ja samantien neuvojani oli soittanut kelaan ja ruennut selvittämään tilannetta. Hän saikin siihen jotain tolkkua ja valitus on tehty ja odottaa huomista, jolloin toimitan sen kelaan. 

Nämä positiiviset asiat lävistivät jonkin suojamuurin ja koskettivat minua todella syvältä. Tajusin, että olen tosiaankin rakentanut oman suojakuoren etteivät ihmiset pääse satuttamaan. Kuluneiden vuosien jälkeen minulle on jäänyt oletus päälle, että ketään ei kiinnosta ja minun kipuni ei ole tärkeää. 

Itkun keskellä pohdiskelin ja huomioin, kuinka paljon lääkäreiden, läheisten ja maailman ihmisten ilkeät, vähättelevät ja syyllistävät kommentit ja lausahdukset ovat loukanneet. Kuinka paljon sekin satuttaa ettei ymmärretä. Tietenkin ihmisen sairastuminen on prosessi myös läheisille. Minua on kuitenkin satuttanut myös se, että läheiseni eivät pysty/halua käydä tätä prosessia läpi. He eivät uskalla/halua kohdata pelkoa ja mennä sitä päin. Tämä aiheuttaa sen, etteivät he voi keskustella näistä asioista kanssani ja vaihdetaan sitä puheenaihetta tai jätetään kommentoimatta sekä vähätellään asiaa. 

Niinpä muutama sydämestä tullut positiivinen kommentti tai aito halu auttaa, taistella rinnalla ja myötäelää saivat ymmärtämään kuinka tärkeää hyväksyvän ilmapiirin puolesta on taistella! Kuinka tärkeää ihmisten, lääkäreiden, terveydenhuoltohenkilöstön, yhteiskunnan, kelan, eläkevakuutusten jne on ymmärtää kipupotilaan elämää ja ajatuksia. Kuinka tärkeää on näille tahoille opettaa, että hekin voivat auttaa omalla asenteenmuutoksellaan asioita positiivisempaan suuntaan. Ja kuinka tärkeää on välittää lähimmäisestä!

Asenteenmuutokseen auttaa esimerkiksi yllä oleva kaavio. Keskitytään oikeasti elämässä niihin asioihin joihin voimme vaikuttaa ja joista voimme päättää. Ja ne asiat, joista emme voi päättää ja joihin emme voi vaikuttaa, jätetään tuonne kolmoskehälle ja annetaan olla siellä. Tämä kaavio pätee ihan joka asiaan elämässä tai työelämässä, myös sairastamisessa.

Kipupotilaan tärkein tehtävä olisi päästä eroon syyllisyydestä. Mistä me kannamme syyllisyyttä? Kuinka paljon ympäristö provosoi kipuamme? Mihin asioihin voin vaikuttaa? Mistä voin päättää?

Asia johon jokainen voi vaikuttaa ja josta voi päättää on oma ajatus ja ajattelumalli. Onko lasisi puolityhjä vai puolitäysi? Näetkö jokaisessa päivässä jotain hyvää? Ovatko kipu ja vastoinkäymiset rangaistus vai asioita jotka opettavat elämästä jotain?

Varsinkin vastuunsa tuntevilla ihmisillä on vaikeuksia tuoda asioita julki. Kun he vihdoin saavat suunsa auki, että nyt tarvitaan apua ja ei jaksa enää, yleensä heitä ei silloin uskota ja oteta tosissaan. Tällöin voi käydä niin, että vastuunsa tunteva ihminen kokee että häntä syytetään epärehelliseksi vaikka hän on rehellisesti asiasta kertonut. Mikä syöksee helposti ihmisen synkkyyteen ja ajatelumalli muuttuu siihen, että kukaan ei usko, kukaan ei tarvitse. Haluaisinkin kiinnittää ihmisten, lääkäreiden, terveydenhuoltohenkilöstön ja omaisten huomion siihen, että tämmöisessä tapauksessa voi olla mahdollista ettei kipeä ihminen näe muuta ulospääsyä kuin itsemurhan.

Jokainen itse tietenkin päättää elämästään, mutta mielestäni nämä ovat aivan turhia ja vältettävissä olevia kuolemia. Eihän se vastuunsa tunteva kipeä ihminen pyydä muuta kuin kuuntelevia korvia ja ymmärtävää mieltä. Sen ei luulisi olevan vielä liikaa pyydetty. Tässä tapauksessa ratkaisuna voisi olla asian purkaminen kipuihmisen kanssa keskustellen. Ei välttämättä tarvita edes pillereitä, hoitoja eikä toimenpiteitä, vaan keskustelua ja kuuntelua. Lääkärit, terveydenhuoltohenkilöstö, onko tämä liikaa pyydetty? Tai mahdotonta toteuttaa?

Meillä jokaisella on elämä, joka on täynnä ihan kaikkea. Silloin usein käy niin, että ajatus pyörii vain sen oman arjen ympärillä ja ei jaksa tai edes viitsi ajatella ympärillä olevien asioita yhtään syvemmin. Jokaisen omat ongelmat ovat jokaiselle meille suuria ja ei usein jaksa ajatella toisen hätää. Niinpä kipupotilaiden tukitoimintaa pitäisi saada jotenkin lisättyä. Onhan meillä jo tässä maassa järjestöjä, jotka ovat vieneet asiaa eteenpäin, mutta mielestäni tämä vaatisi vielä jotain muutakin. Miten sen järjestäsi, sitä en ole osannut vielä visioida. Osaatko sinä?

Kivunhallintaa

olen harjoittanut tekemällä lämpöhoitoja. Maailman suurin kiitos sille, joka on kehittänyt yllä olevan lämpötyynyn! En tulisi enää toimeen ilman sitä. Tuntui niin ihanalta kun kipeät ja kireät lihakset rasahtelivat auki ja veri alkoi kiertää. Tietenkin alkuun lisää kipua, mutta se kyllä helpottaa hetken kuluttua. Lämpö on meikäläiselle kaiken aa ja oo. ッ

Olen

ymmärtänyt ja sisäistänyt Einsteinin ajatuksen. Mikä on kenellekin merkityksellistä elämää?
Omalla kohdallani raha ja maallinen mammona ja materia ovat menettäneet merkityksensä. En mittaa menestystä koulutuspohjalla tai titteleillä, asumuksen koolla tai autonmerkillä, lomamatkoilla tai ylitöiden suuruudella.

Merkityksellinen elämä tulee minulle henkilökohtaisesti arjen asioista, hiljaisista hetkistä, rentoutusharjoituksista, meditoinnista, valokuvista, blogin kirjoittamisesta, omasta ajatusmallien kehityksestä, uuden oppimisesta, kipumaailman ymmärtämisestä, toisten ajatusmallien ymmärryksestä, kysymyksien esittämisestä ja niin edelleen.

Vaikka olen kipupotilas, elämälläni on merkitys ja arvo. Niin kuin ihan jokaisella kipupotilaalla, vaikka sen näkeminen ja ymmärätäminen välillä onkin haasteellista.

Tunnekuohuni

onkin johtanut nyt lopulta siihen, että tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että minut on laitettu/ laitetaan edelleen kohtaamaan nämä vaikeat ja kipeät asiat, jolloin voin käsitellä ja ymmärtää niitä sekä käsitää elämän kauneuden ja tarkoituksellisuuden tämän kaiken keskellä. Jos minulla ei olisi tätä kipua ja en olisi kohdannut näitä kaikkia kipeitä asioita, en olisi käsitellyt ja ymmärtänyt niitä - niin silloin en voisi viedä tätä asiaa eteenpäin, en voisi puhua kipupotilaiden puolesta, koska ei olisi kokemuspohjaa. Ei olisi myöskään Solidaarinen Sydän-blogia. En olisi ymmärtänyt omassa elämässäni niitä todellisia arvoja joiden mukaan haluan elämäni elää. Kolikolla on siis aina se kääntöpuoli. Ilman negatiivistä emme tietäsi mitä positiivinen on. Jokaiselle asialle voi siis löytää tarkoituksen. Silloin kun elämällä on tarkoitus, näemme asiat aurinkoisessa valossa. Pitäisikö tähän todeta, että valoa kohti. ッ

Pohtivaa mieltä ja valoisia ajatuksia!