Yhteistyötä ja avunantoa

Olen

pohtinut kipuasioita. Ryhmä on ravistellut minua ajattelemaan. Päällimmäisenä on mielessä ihmisen hätä, silloin kun kipu on kroonista ja et tiedä miten jatketaan eteenpäin. Kuinka moni lääkäri on rehellinen potilaalle ja kertoo, että kipua ei kukaan voi pois ottaa? Tavattuani paljon kipukroonikkoja, väittäisin ettei kovin moni. 

Minulle ensimmäinen läääkäri, joka oli rehellinen, tuli vastaan vasta 4,5 vuoden kivun jälkeen. Olin suunnattoman tyytyväinen, koska olin itsekin tullut jo näinä vuosina tähän tulokseen.

Toiset väittävät vastaan, että eihän noin voi sanoa, koska kipu voikin joskus lakata. Tämä on totta, mutta parempi laittaa ihminen kohtaamaan raaka realismi, kuin antaa turhaa toivoa. Ja jos potilas joskus "paranee" niin sehän on vain positiivista ja melkein ihmeeseen verrattavissa. 

Olenkin ajatellut, että näkökulman muutos tähän asiaan olisi paikallaan. Toivoisin kivunhoidon tulevaisuudessa menevän uuteen vastuullisempaan ja yhteistyötä korostavaan suuntaan. Tällä tarkoitan sitä, kun potilaan todetaan kärsivän kroonisesta kivusta, silloin pidetään ns palaveri lääkärin kanssa. Minusta olisi ihan ideaalia, jos lääkäri kertoisi tilanteen ja selittäisi missä kipu on ja mistä se kenenkin tapauksessa tulee. Sen jälkeen kerrottaisiin ettei kipu lähde pois. On opeteltava uusi elämäntapa. Tämän jälkeen lääkäri pyytäisi potilasta tekemään yhteistyötä, jotta kivun hallinta ja sen kanssa eläminen on mahdollista.

Mielestäni tässä annettaisiin myös potilaalle vastuuta ja mahdollisuus vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Lisäksi kaikki vastuu ei jäisi pelkästään lääkärin tai lääketieteen hartioille. Luulen myös, että potilaan hyväksymisprosessi pääsisi nopeammin alkuun ja ei jäätäisi passiivisina vain odottamaan, että joku ihme tapahtuisi ja poistaisi kivun. Luulen, että tällainen toiminta voisi mahdollistaa myös paremman lääkäri-potilassuhteen ja potilaan pettymys lääkäreitä ja lääketiedettä kohtaan voisi vähentyä, samoin kuin lääkäreiden pettymys kipupotilaita kohtaan. Eihän tämmöinenkään kaikkia miellytä, mutta minä henkilökohtaisesti arvostaisin suuresti, jos kohdallani näin toimittaisiin.

Toisekseen

olen löytänyt omasta tilanteestani uuden positiivisen puolen. Olen verrannut nyt jatkuvaa kipua ja sitä kun välillä olet kivuton ja sitten taas kipuhelvetti on valloillaan. Eräs ihminen kertoi, että hän voi tietyillä toimenpiteillä olla jopa 6 kk kivuton ja elää normaalia elämää. Puoli vuotta, sehän on ihan ikuisuus!

Tämähän on kropan ja aivojen kannalta todella hyvä juttu. Keho saa levätä.

Itse kuitenkin ajattelen, että tämä vastaa jo pahemman luokan kidutusta! Miksikö?

No siksi, että jos elät puolikin vuotta täysin normaalia elämää ja sitten matto vedetään jalkojesi alta, niin joudut joka kerta luopumaan saavutetuista eduista. Voin vain kuvitella miten viha ja katkeruus ovat valloillaan, joka kerta on vastassa uusi pettymys ja kaikki pyörii negatiivisuuden kehällä. Olet ikäänkuin kahden maan kansalainen.  Kaikki mitä olet voinut tehdä vaihtuukin taas siihen ettet voi, pysty ja kykene. Voiko tällaisessa tilanteessa edes tehdä surutyötä ja  hyväksymisprosessia?

Kun taas jatkuvan kivun kanssa elävänä ajattelen, että on helpompaa tehdä surutyö ja hyväksyä tilanne, koska ei enää muista mitä normaalielämä on. Vajaakuntoisen elämästä on tullut normaalia. Ei osaa enää edes kaivata niitä asioita mistä ehkä paitsi jää. Toimintakyky saattaa vaihdella rajustikin huonompaan suuntaan, niin ajattelutapa muuttuu väkisinkin positiiviseksi. Hurjat tuuletukset saa aikaan se, että tänään kävelin kauppaan, hurraa! Pystyin, kykenin ja jaksoin. On vain iloinen kaikesta mitä voi tehdä. Olet kuin lapsi, joka opettelee solmimaan kengännauhat itse ja on hyvin ylpeä saavutuksestaan.

Olet siis luopunut entisestä minästäsi kokonaan. Nyt sinulla on uusi kangas, johon maalaat sen kuvan joka nyt olet ja joka vastaa nykyistä käsitystä itsestäsi. Ei ole enää "terveiden luomia normeja ja odotuksia" vaan on ne, mitkä itse luot.

Sana sairas oli minulle vaikea pala. En voinut hyväksyä niin karkeaa jaottelua kuin terve tai sairas. Liian mustavalkoista. Sana vajaakuntoinen oli kuitenkin termi, joka jäi elämään ja jonka mukaan itseni määritän. Siinä on positiivinen kaiku.

On siis suuri merkitys sillä, -ajatteletko pystyväsi vai -ajatteletko ettet taaskaan pysty.

Pidän hyvänä sitä, että minulla on jatkuva kipu. Olen saanut mahdollisuuden tehdä surutyön ja hyväksyä ja rakentaa elämäni sellaiseksi kuin se on nyt. Tätä kautta elämään on myös löytynyt asioita joita ei terveenä osannut edes ajatella. Toisekseen elämänarvot ja tärkeysjärjetys ovat muuttuneet. Elän hetkessä, koska tässä hetkessä on aivan kaikki. Menneisyys toimii opettajana ja tulevaisuutta ajatellaan pala kerrallaan. Olen huomannut onnellisuuuden tulevan pienistä asioita ja ilon aiheita riittää kun katsoo elämää uteliaan lapsen silmin. Voimavarat, ne on selviytyäkseen jokaisen löydettävä. Mistä siis voimavarat niille ihmisille, jotka ovat kahden maan kansalaisia?

Yleinen

olettamus ihmisillä tuntuu olevan, että jokin lääke, hoitomuoto, toimenpide, vaihtoehtoishoito tms. on se avun tuoja elämään. Ulkopuolelta odotetaan apua ja sitten ollaan pettyneitä kun lukuisien kokeilujen jälkeen kipu on edelleen tallella. Istuu kuin täi tervassa, eikä lähde kulumallakaan.

Haluaisinkin rohkaista kipuihmisiä ajattelemaan

MITÄ itse voi tehdä, jotta kipu helpottaa?
MITEN kipuun voi vaikuttaa, toimenpiteet?
MIKSI en voi muuttaa ajattelutapaa, toimintamallia tai tottumuksia?

Kaikki on mahdollista. Näin haluan elää ja ajatella. Jaan tässä vinkin, joka on auttanut itseäni menneinä aikoina hyvin paljon ja mahdollistanut prosessin etenemisen. Kivun kanssa eläessä on hyvä erottaa järki ja tunne toisistaan. Ikäänkuin ulkoistat ongelman.  Ajatusta voi muokata. Pitää ymmärtää mistä ja miksi kipu tulee ja syntyy. Kuinka siihen voi vaikuttaa. Kuinka elämänsä voi muuttaa ja nähdä elämän olevan täynnä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia vajaakuntoisuudesta huolimatta.

Kun ajatus muuttuu - tunne muuttuu

Tämä mahdollistaa kivun sietämisen ja sen kanssa elämisen. Se ei aiheuta enää pelkoa, vaan toimii enemmänkin ohjaavana voimana. Näin tunteitakin on helpompi nimetä ja käsitellä. Tämä ajattelumalli jakaa myös asiaa pienempiin lohkoihin. Kaikkea ei tarvitse kerralla kestää, etenet sitä mukaa kun itsestä hyvältä tuntuu.

Olkaamme osallisia omassa elämässämme! 

Mietitään asioita, joihin voimme vaikuttaa ja joista voimme päättää.

Paljon positiivista energiaa!