Rohkea rokan syö

Eilen

alkoi kivunhallintaryhmä, joka kestää koko kevään. Odotin ryhmän alkua ihan innoissani, vaikkakin viime postauksessa mainitsin syömishäiriötä koskevasta pienestä paniikkikohtauksesta. Mutta muuten on ihan kiva saada jotain vaihtelua tähän arkeen. Tai niin mä luulin.

Minulta 

on päässyt autuaasti unohtumaan se tosiasia, että to-del-la-kin olen vajaakuntoinen, paino sanalla vajaa. Osasin aavistaa, että 3 tunnin seisominen on fyysisesti eritäin raskasta, varsinkin kun vasen kinttu on taas sotajalalla. 

Ha, ha ha... mitä vähättelyä.. raskastako muka, pah! Ihan suoraan helvetistä!!!

Olen luonut kotiin ja omaan arkeen sellaisen turvallisen lintukodon, jossa on hyvä olla. Täällä on kaikki asiat otettu huomioon kipua ja toimintakykyä silmällä pitäen. Muu maailma ei sitten olekaan niin kiva paikka. Siellä ei ole huomioitu kipupotilasta silmällä pitäen yhtään mitään. Yllätys.

Tilassa,

jossa eilen olimme oli aikasta voimakas ilmastointi ja eikös meikäläinen juuri sattunut sen kohdalle. Paikan vaihtaminen ei auttanut, kun ilmavirta tuntui kehossa jokapuolella. Lisäsin huivia hartioille ja käsissä oli mummon neulomat lämmittimet, jotka olivat enemmän kuin tarpeen. Siinä sitten piti yrittää keskittyä ohjelmaan ja muiden kertomiin asioihin. Oman vuoron tullessa, aloitin oman tarinan kertomisen, mutta punainen lanka vaan hävisi, kun joku teki kysymyksen kesken kaiken, en enää yhtään saanut kiinni, mitä olen kertomassa. Tämä nyt on jo vanha juttu, mutta en ollut niin kartalla, että olisin kertonut jutun loppuun ja sitten vastannut kysymykseen, aivot tuntuivat olevan off-asennossa. 

Samaan aikaan yritin keskittyä hengittämiseen, jotta sain jollain tavalla kipua hallintaan. Melkoinen Houdini pitäisi olla, että olisi tuosta kunnialla selvinnyt.

Kipukohtaushan siitä sitten tuli. Onneksi olin varautunut asiaan. TTnro2 on opettanut minulle ns. pelastusrenkaan, jota itse oljenkorreksi kutsun. Siis jokin toiminto mitä teet silloin kun kipukohtaus iskee. 

Minulla yleensä palleahengitys pelastaa tilanteen, mutta eilen ei henkäilyt paljon auttaneet.

Niinpä muiden tehdessä rentoutusharjoitusta meikä yritti kamppailla pyörtymistä vastaan. Onneksi toinen ohjaajista tuli avukseni ja toi vettä sekä laukkuni, jossa oli pieni rusinapaketti. Sydän hakkasi ainaskin miljoonaa ja hengitys oli tosiaan työlästä. Onneksi muistin ne rusinat laukusta. TTnro2, opit ovat siis menneet perille, vaikka ei välttämättä aina siltä näytä :) 

Ohjaaja jäi siihen lähelle tarkastelemaan vointiani, kun join vettä ja pistelin rusinoita poskeen yksi kerrallaan. Ihana juttu oli, että tämä temppu auttoi. Pikkuhiljaa rytmit tasaantuivat ja hengitys helpottui kun huomio kiinnittyi rusinoiden syömiseen yksi kerrallaan. 

Olo on erittäin väsynyt,  fyysisesti uupunut ja tuntuu kuin olisi jyrän alle jäänyt. Menee seuraavat 2 viikkoa toipuessa, että pääsen seuraavalle ryhmäkerralle mukaan. :) 

Yllätys

oli muiden ryhmäläisten suhtautuminen minuun. En ollut lainkaan varautunut siihen mitä kohtasin. Jouduin huomion keskipisteeksi kivun takia. No, ei sitä oikein voinut piilottaakaan, vaikka minä en siitä numeroa tee, enkä valita, mutta näkyyhän se habituksesta. 

En ole voinut koskaan sietää sitä, että kipua ja sairautta korostetaan ja alleviivataan. Tiedän, että eilinen suhtautuminen on ihmisten normaali reaktio ja sillä tarkoitetaan hyvää, mutta mä olin ihan kauhuissani.

Kauhistelu siitä, että miten sun hengityksestä huomaa kivun ja voi voi, mikä tilanne. Voinko auttaa ja anna mä teen puolesta. Piti ihan tulistua, että EI, mä teen ITSE! 

En pidä siitä, että ihmisen sijaan huomio kohdistuu heikkoon kohtaan, jota sitten sormella osoitetaan. Olen ymmärtänyt, että jotkut kipuihmiset pitävät tämänlaisesta huomiosta, mutta minua se kiusaa. Jos sinulla on finni keskellä naamaa, tuskin haluat ihmisten näkevän vain sen ja kiinnittävän siihen huomiota. 

Omalla kohdallani haluaisin ajatella olevani esimerkki siitä, että tämän kaiken kanssa voi elää ja selviytyä. 

Vaikka

ihmiset ajattelevat auttavansa, se kuitenkin lisää kielteistä kipukäyttäytymistä. Ajatellaan, että se, joka tekee asiat hitaammin tai eri tavalla kuin muut, on uhri. Näin ollen, puolesta tehden vahvistaa toisen uhrin asemaa. Lisäksi siinä vahvistetaan sitä, että et kuulu joukkoon, olet poikkeava, teet asiat toisin kuin me muut ja se ei ole hyväksyttävää. 

Ymmärrän terveiden ihmisten reagoivan tällä tavoin, mutta kipupotilaiden joukossa tämä ilmiö oli minulle uusi.

Onhan se ärsyttävää, kun joukossa on se viimeinen villahousu, joka muiden kiitäessä kuin gasellit, kipuaa rappuja kuin olisi kiipeämässä vähintään Mount Everestille. Mutta elämä on. 

Olen

sitä mieltä, että kipupotilaan täytyy ja häntä täytyy myös vastuuttaa ottamaan vastuu omasta kivusta. Kipua voi provosoida itse myös lisää. Tiedän itsekin tekeväni näin, mutta nykyään saan itseni pahanteosta usein kiinni ja yritän korjata käytöstäni tai ajatusmalliani. Ihan vaan sen takia, että itseni kanssa oleminen on helpompaa.

Mutta näköjään ympäristökin voi provosoida kipuja ja kipukäyttäytymistä lisää, usein jopa tahtomattaan. Huomasin tämän eilen kuunnellessani ihmisiä, että jopa lääkärit ja terveydenhuoltohenkilöstö tukevat tätä uhrin asemaa, ihan huomaamattaan.

Olen aina ihmetellyt saamaani palautetta siitä, että en ole normaali kipukäyttäytyjä. Enkä ole ymmärtänyt yhtään mitä sillä tarkoitetaan. Tässä on tietysti se kääntöpuoli, että myöskään kipua ei ole uskottu aidoksi.


Muistan

ensimmäiset tapaamiset vuosia sitten mun OMT-fysioterapeutin kanssa. Mä olen tottunut siihen, että jos jotain sovitaan, niin siitä pidetään kiinni. OMTf kertoi minulle, että selkäni kannalta on välttämätöntä, että käyn treenaamassa heidän salillaan selkäpenkkiä. Todennäköisesti olen vaan nyökytellyt vastaukseksi tai antanut jonkin ahaa-tyyppisen vastauksen.
OMTf:n ilme oli nimittäin niin paljon puhuva kun ensimmäisen kerran ilmestyin salille oikeasti tekemään sitä selkäpenkkiä. ♡ Hän ällistyneenä kyseli, että tulit sä treenaa? Ja mä mietin siinä, että mitä ihmeellistä tässä on, niinhän me sovittiin. :)

Samoin

TTnro1:n kanssa oli samansuuntaista ajatuksen kulkua. Ensinnäkin hän oli alkuun hämmästynyt siitä, että saavuin sovitusti paikalle ja toisekseen sain yllätettyä hänet, että olin kotona tehnyt annettuja harjoituksia.

Ja

minä dorka vaan mietin, että mikä noita vaivaa? Tietenkin asiat tehdään sovitusti. Ja jos ei pääse paikalle, siitä ilmoitetaan ja sovitaan seuraava ajankohta. Eikös näin toimita sivistyneessä maailmassa?
En siis ollut tietoinen siitä, että kipupotilaiden oletetaan käyttäytyvän hiukan eri tavalla...

Haluan

kiittää OMT-fysioterapeuttiani, toimintaterapeutti nro1:ä ja toimintaterapeutti nro2:a ensinnäkin siitä, että olen saanut noin valtavan ihanat terapeutit ohjaamaan ongelmissa ja elämään mukana tässä kaikessa.

Toisekseen
haluan kiittää teitä siitä, että olette jokainen vastuuttanut minua ottamaan vastuun omasta kropasta, kivusta ja ajatuksista. Sydämellinen kiitos! Olette tosiaankin pelastanut minut elämään elämää! Tajusin tämän hyvin selvästi eilen.

Te olette opettaneet sen, että vaikka kipuihminen ei kivun olemassaololle mitään mahdakaan, niin kipua voi yrittää hallita ja menetelmiä voi kehittää itselle sopiviksi. Myös ajatusten suunta ja hallinta ovat omalla vastuulla. Jos et mitään tee, mihinkään et voi vaikuttaa. Mutta jos olet rohkea ja tartut tuumasta toimeen, voi elämä yllättää positiivisesti ja koet negatiivisten asioiden sijaan paljon positiivisia asioita ja näin ollen kipua on helpompi sietää. ♡ 

Yksinkertaisesti; Kiitos!
Vaikka minäkin haraan yleensä vastaan asioista ja en usko ennenkuin itse olen asian pureksinut, niin te teette ihan loistavaa ja erittäin tärkeää työtä. Vaikka olen välillä hankala, niin haluan teidän tietävän kuinka paljon teitä ja työpanostanne arvostan!

Toivon jokaiselle ihmiselle, kivun kanssa tai ilman, rohkeutta voittaa pelkojaan ja rohkeutta tarttua toimeen, jotta elämä pyörisi positiivisella radalla negatiivisuuden kehän sijaan. ♡