10 vuotta - juhlahumu jatkuu

10 vuotta valokuvia sekä blogia!

Syytä juhlia!

Ensi viikolla on syytä juhlaan.




Blogi täyttää pyöreät 10 vuotta. Niin, ei tietenkään Solidaarinen Sydän, vaan Festina Lente, joka oli alunperin Dankon blogi. Linkki blogiin löytyy välilehdiltä yläpalkista.




Samalla tulen juhlistaneeksi 10 - vuotista taiteilijauraa valokuvauksen parissa.




Tarkoitus oli lähteä pidemmälle matkalle 10- vuotis taiteilijajuhlien vuoksi, mutta koronatilanne saa nyt jäämään kotiin.




Eikä se välttämättä ole yhtään huono asia. Pohdin tuossa juuri, että arkeahan minä kuvaan, joten mikäs sen sopivampaa, kuin kuvata arkea juuri siinä hetkessä, kun 10 vuotta tulee täyteen.





Valokuvaus on kulkenut mukanani tämän sairastamisen ajan, ja opettanut minut elämään hetkessä, pysähtymään ja olemaan läsnä, vaikka valokuva edustaakin aina jo mennyttä aikaa.





Kuitenkin sukelsin tuonne valokuvien kätköihin, kun pohdin suhdettani valokuvaukseen, ja huomasin, että olisin harrastanut valokuvausta jo lapsena, jos se olisi ollut mahdollista.




Minun lapsuudessani oli filmikamerat. Äidillä oli sellainen. Siihen ei saanut koskea, ja jos sen käsiinsä sai, sitä piti kohdella kuin kalleinta aarretta.




Tietenkin elimme 90-luvun lamavuosia ja me olimme vähävaraisia.




Tästä syystä filmiä ei tuhlattu ja pääosin kuvattiin vain juhlia. Kuvissa pönötettiin, siis poseerattiin, ja kaikilla oli kymppihymyt, vaikka hymyyn ei olisi ollutkaan aihetta.




Arkistojen kätköistä löysin kuitenkin äidistäni yhden hyvän muiston.


Hän antoi joitakin kertoja kameran minulle ja sain ottaa yhden kuvan haluamastani kohteesta.





Muistan, kuinka paljon nuo hetket minulle lapsuudessa merkitsivät. Se oli niin jännää. Kun otit kuvan, et nähnytkään sitä heti, vaan jouduimne odottamaan filmin täyttymistä ja sitten veimme filmin valokuvaamoon. Vieläkin kuvien näkemisen odotus jatkui siihen, kunnes valmiit kuvat sai hakea.




Ehkä se tosiaan oli noina hetkinä maailman kallein aarre. Sekä kamera, että pitkän odotuksen jälkeen nähtäväksi saatu työn tulos.

Oulun Nallikarista ottamani kuva
filmikameralla. Olin 9-vuotias 1990-luvun alkupuolella.

Elämäni ensimmäiseltä ulkomaanmatkalta
Turkin Marmariksesta
ottamani kuva, filmikameralla, vuonna 1996
Ollessani 14-vuotias.

Iso-Syötteeltä Suomesta, vuonna 1998, ollessani vielä 15 - vuotias. Myöskin filmikameralla. 

Yksilö on yksilö - pandemiasta huolimatta..

Valtamediaa kun seuraa, tulee tänä aikana helposti sellainen kuva, että korona ja sen seuraukset ovat luoneet erilaisia ryhmiä, jotka kuvataan uhreiksi ja kärsijöiksi. Ja tässä tarkoitan rajoitusten mukanaan tuomia ilmiöitä.




Usein kuitenkin unohdetaan tarkastella kokonaisuutta asiassa. Ihmisillä voi olla vaikeaa, asiat ja tilanteet voivat olla hankalia ja vaatia muutosta, mutta suoranaisesta kärsimyksestä ei ainakaan kollektiivisesti voida puhua.




Sain tästä hyvän muistutuksen instagramissa, kun eräs toisella mantereella asuva muistutti siitä, kuinka on ihmisiä, jotka on tuomittu eristykseen kaikesta ilman minkäänlaista opastusta tai kenenkään välittämistä JO ennen tätä globaalia pandemiaa.




Tämä on totta. Itsekin kuulun tähän ryhmään. En vain ole ajatellut olevani sen uhri.




Minulle tämä eristäytyminen, kuten hän asian ilmaisi, on ollut ikkuna johonkin uuteen. Olen nähnyt sen mahdollisuuteena kehittyä, kasvaa ja oppia.





Hän näki asian niin, että joutuu elämään elämää vältellen kaikkea ja kaikki välttelevät häntä. On joutunut luopumaan urastaan ilman mahdollisuutta esimerkiksi etätyöhön.





Tämä kaikki on tietenkin totta. Yksilön kohdatessa elämää mullistavia asioita riittää hyvin harvalla ymmärrystä muutoksiin, koska EIVÄTHÄN ne koske heitä, yksilön käsketään usein vaan sopeutua.




Nyt kun kaikki joutuvat omaksumaan uusia toimintatapoja, nostaa myös uhriutuminen päätään.




Ja silloin kun niputetaan paljon samassa tilanteessa olevia yksilöitä saman termin alle, unohdetaan se, että kaikki eivät TUNNE tai SUHTAUDU asioihin samalla tavalla.




Voisi helposti saada sen kuvan, että kaikki Suomen eristyksiin määrätyt hautovat itsemurhaa, koska eivät saa tehdä niin kuin haluavat.



Valitettavasti joidenkin yksilöiden kohdalla näinkin on.



Kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin.




Kaikilla ihmisillä ei ole sukulaiset tai ystävät lähellä, he ovat tottuneet pitkiin välimatkoihin ja pitkiin väleihin näkemisessä. Voi olla, että on mahdollisuus tavata vaikka vain kerran vuodessa. On totuttu pitämään yhteyttä etänä, ja se riittää.





Myöskään kyläily ei kuulu kaikkien jokapäiväiseen toimintaan. Voidaan olla ihan tyytyväisiä elämään ilman sitäkin, ja silti elää rikasta ja sosiaalisesti aktiivista elämää.





Seuraelämä ei sekään välttämättä ole välttämättömyys, sitäkin voidaan harrastaa silloin tällöin, ja elämässä on muutakin, joka tuo sisältöä arkeen. Se ei siis määrittele arkea, ja sitä kuka on ihmisenä, joten se ei ole menetys, eikä siitä luopuminen ole mikään iso juttu.




Se, mitä olen kuullut ihmisten sanovan tilanteesta on ihan TERVETTÄ MAALAISJÄRKISTÄ suhtautumista.




Odotetaan ja katsotaan. Ja se, mikä on ollut eniten pinnalla, on se, että halutaan elää mahdollisimman pitkään ja olla terveitä, sekä olla ihmisten elämässä läsnä. Jakaa arkea heidän kanssaan, tehden nyt niin, ettei vaaranna heitä, eikä toisinpäin.





Itsekin tiedän, että kesällä en nyt näe niitä tärkeitä ihmisiä, joita olisin halunnut tavata. Tilanne on nyt mikä se on ja eletään sen ehdoilla.
Olihan tuossa vuosia, kun itse olin niin huonona, ettei voitu tavata. Olemme sopeutuneet tähän, että toimimme tilanteen mukaan ja sen vaatimalla tavalla. Emme siis ole menettäneet mitään.




Tämä on toki herättänyt ajatusta siitä, haluaako tilannetta tulevaisuudessa muuttaa..




Ketkä ovat niitä kaikkein tärkeimpiä?
Haluaako tulevaisuutta ajatellen muuttaa vaikka perhekokoa, suunnitellen asumisjärjestelyä?





Nämä ovat nousseet pinnalle ajatellen sitä, jos sosiaalinen eristys koskee useampia vuosia tästä eteenpäin. Perheenä, jos asuu yhdessä tai lähellä, silloin myös noudatetaan varovaisuutta kaikkia talouden asukkeja koskien, eikä etäännytystä tarvita. Suomessa suositaan hyvin eristäytyvää asumista, mutta se, että useampi sukupolvi tai itse määritelty määrä ihmisiä jakaa saman osoitteen, ei välttämättä ole huono ajatus tulevaisuuden uhkia silmällä pitäen.









Toinen ryhmä, jonka olemassaoloon on herätty oikein joukolla, on turvattomissa kodeissa elävät lapset.




On todella hienoa, että tämä ongelma on noussut yhteiskunnassa tietoisuuteen ja herätellyt ihmisiä.




On kuitenkin AIVAN eri asia TEHDÄ asioille jotain, kuin vaan SURKUTELLA asian tilaa.





Näiden perheiden ongelmat ovat olleet olemassa jo kauan ennen koronaa ja tulevat olemaan kauan koronan jälkeenkin. Valitettavasti.





Itse haluaisin pelastaa kaikki kurjissa ja turvattomissa oloissa elävät lapset, mutta sehän ei ole mahdollista.




Lisäksi tässä on sellainen ansa, että tulee jyränneeksi toisen omalla ajattelullaan.





Lapsillakin voi olla eriäviä näkemyksiä tässä asiassa.




Ja uhriksi määrittelyssä täytyy olla varovainen, koska yleensä nämä lapset, jos ketkä, eivät ole avuttomia, päinvastoin.




Heille sellainen elämä on normaalia. Siitä pitää selvitä, oli koronaa tai ei. He ovat neuvokkaita välttelemään vanhempiaan ja lukiessaan vaaratilanteita. Usein he myös osaavat etäännyttää itsensä hankalista tilanteista. Nämä lapset ovat hanakoita kantamaan vastuuta ja sopeuttamaan omaa tekemistään ja olemistaan vallitseviin olosuhteisiin.




He ovat kasvaneet siihen, että heillä on selviämismekanismit hallussa. Jos näin ei olisi, meillä olisi aika korkea turvattomien kasvuolojen tuoma lapsikuolleisuus.




On sitten eri asia määritellä se, pitääkö lapsen joutua lapsuudessaan tällaisia taitoja opettelemaan. Korona ei kuitenkaan ole syypää tähän, vaan syyt turvattomiin kasvuoloihin ovat ihan jossain muualla.



Syihin tarttuminen onkin sitten sellainen projekti, joka ei varmasti valmiiksi tule niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Aina nimittäin löytyy syy satuttaa jotakuta.





Se, mikä tässä alkuvaiheessa tätä matkaa sopeutumiseen aiheuttaa voimakkaita reaktioita on, ettei ihminen SAA nyt tehdä kaikkea niin kuin itse haluaa.





Ja kun ei voi toimia vain OMAN halun ja kuvitellun tarpeen varassa, joutuu ajatusmaailmaa laajentamaan, ja se ei ole helppoa. Se vaati kasvua ja tuo aina väistämättä muassaan luopumista jostakin.





Jos tämä nyt edes jollekin toisi lohtua, muutos vaatii aina jotain. Se ottaa aina jotain. Se myös TUO aina tilalle jotain.





Koetetaan pysytellä terveinä, pidetään huolta määrätyillä toimilla siitä, että meillä on mahdollisuudet ja edellytykset siihen, että mahdollisimman moni saa nauttia elämästä jatkossakin.





Poistamme myös niin omaa kuin toistenkin pelkoa sillä, että toimimme niin kuin ohjeistettu.





Ei ajeta niitä yksilöitä epätoivoon, jotka ovat sen varassa, että jokainen kantaa vastuun käsienpesusta ja turvaväleistä. Jokainen on vastuussa omasta toiminnastaan. Pidetään huolta, että jokainen voi todeta näin toimineensa.





Kun mahdottomalta tuntuva oma halu tehdä jotain muista välittämättä saa vallan, on hyvä pysähtyä pohtimaan asiaa toisinpäin.




Veikkaan aika monella nousevan jopa väkivaltaisia ajatuksia niitä välinpitämättömiä henkilöitä kohtaan, jotka uhkaavat omaa henkeä tai terveyttä. Tai läheisten.




Pohdi sitä, ketä rakastat eniten?
Oletko valmis uhraamaan hänen henkensä omalla toiminnallasi ja menettämään hänet?