Olen
hengissä. Vielä. Viimeisten kuukausien aikana en ole ollut siitä aivan varma. Mutta hengitän edelleen ja kipukin on tallella, joten siitä voi päätellä yhä tällä pallolla tallaavansa.
Mitä sitten on tapahtunut?
Viimeisen vuoden vointini on mennyt todella paljon alaspäin. Kuoleman portteja olen kolkutellut nyt kolme kertaa. Siinä on kolme kertaa liikaa.
Syynä on paha aliravitsemus ja tuo syömättömyys. Lisämausteena tietenkin crps, joka ei osaltaan helpota tilannetta alkuunkaan.
Kuten aikaisemmin blogia seuranneet tietävät, olen yrittänyt opetella syömään ja hetkittäin se on jopa onnistunutkin. Mutta aliravitsemuksen korjaaminen yli 30 vuoden ajalta on iso urakka, eikä se ole muutamassa kuukaudessa hoidettu.
Tästä huolimatta vointi ei kuitenkaan ruennut odotetusti kohenemaan, vaan päinvastoin paheni pahenemistaan. Kukaan ei ymmärtänyt miksi. Oletettiin vain, että elimistö ei anna enää vastetta hoidolle.
Kunnes kävin reuman takia rutiiniverikokeissa ja reumalääkäri ohimennen vain sanoi, että punasolut ovat vaarallisen vähissä ja niitä on määrällisesti vähän, jotta tästä ei enää selvitä.
Hän tuli kättelemään ja mutisi olevansa pahoillaan, jättäen minut haukkomaan henkeäni tajutessani hänen tarkoittavan kuolemaani.
Yllätys oli, että asialle ei enää lähdetty mitään pelastavaa ratkaisua miettimään.
Onneksi olen tottunut itse ratkomaan omat ongelmani ja tarttumaan härkää sarvista silloin kun tarve vaatii. Puhelin käteen ja kysymään neuvoa ravitsemusterapeutilta. Paniikki kuulsi hänen äänestään selittäessäni tapahtunutta. Hän sanoi, että raudan syöminen vitamiinien ja kivennäisten ohella on ainoa ratkaisu. Kuulin hänen jättävän sanomatta, että toivottavasti ei ole liian myöhäistä. Hän oli aidosti huolissaan ja pahoillaan puolestani, mutta ammattilaisena ymmärsi, ettei tämä asia ollut enää pelkästään meidän käsissämme. Välillä tarvitaan suoranaisia ihmeitä ja nyt sille oli tilaus!
Kävin ostamassa vaadittavat pillerit. Aloin syömään niitä. Olen aikaisemmin maininnut pillereiden syömisen ja nielemisen olevan hyvin vaikeaa. Kas kummaa, nyt se ei ollut. Olen tunnollisesti ottanut ne joka päivä lisäten vähin erin annostusta. Olen vakuuttunut siitä, että jokin korkeampi voima on minua ohjannut ja opastanut tämän asian suhteen. Muutoin en olisi enää tässä.
Uutisen kuultuani en edes enää panikoinut. Olen käsittänyt jo tässä matkan varrella sen olevan aivan turhaa. Vaikka olen kovaa tekoa ja luovuttaminen ei kuulu tyyliini, asioiden hyväksyminen sellaisenaan kuin ne ovat, on välttämätöntä. Teen sen mitä voin ja katsotaan mihin se riittää. Samassa päässäni soi Popedan biisi; "mä elän vieläkin, en suostu kuolemaan!"
Muistan ajatelleeni tämän olevan nyt korkeamman kädessä, otan vastaan sen mitä minulle annetaan.
Välillä on ollut niin vaikeaa, että olen halunnut kuolla. Se on tuntunut paljon armollisemmalta vaihtoehdolta. Mutta sitten jostain on kummunnut usko siihen, että elämä kantaa. Hetki kerrallaan.
Kesä helteineen on mennyt melkoisessa sumussa. Muut valittivat hellettä, minä käytin koiraa ulkona toppatakki päällä. En huomannut vuorokausien vaihtumista, sillä päivä ja yö menettivät merkityksensä. Oli vain tämä hetki ja sitten seuraava hetki.
Kunnes tässä eräänä aamuna huomasin, että olen virkeämpi. Jaksoin ajatella jo, että on aamu. Siitä seurasi päivä ja sitten ilta ja yö. Vuorokausi oli löytänyt jälleen paikkansa. Elämä etenee jo pidemmissä sykleissä.
Villi toivo heräsi sisälläni, että jospa sittenkin.. jospa sitenkin selviän tästä ja saan nähdä seuraavankin auringonnousun. Ja sitä seuraavan..
