torstai 2. heinäkuuta 2020

Hyvinvointivuosi 2020 - puolivuotiskatsaus








On aika tehdä puolen vuoden kohdalla pientä väliarviota, kuinka hyvinvointivuosi on toteutunut.




Olen ollut blogin puolella vähäsanainen, mutta erittäin paljon työtä vaativa prosessi on käynnissä.




Hyvinvointivuosi 2020 polkaistiin käyntiin niin, että määritin omalle hyvinvoinnilleni 3 tärkeintä arvoa.


Pohdin, mitä nämä arvot pitävät sisällään. Mitä ne määrittävät, ja mitä tekoja ne vaativat.




Prosessi oli minulle hyvin vaikea, koska olin määritellyt jo minulle sopivat asiat hyvinvoinnin saralla, mutta ympäristö useammalta taholta vaati minua tekemään tähän muutosta.




Sitten tuli koronakriisi, ja kaikki asiat palasivat perusteisiin. Oli pakko palata perusasioihin. Tämä oli minulle oikeastaan pelastus. Kriisi auttoi näkemään asioita hyvin laajassa mittakaavassa, ja määrittelemään ne perusarvot uudelleen.




Totesin, että palasin siis takaisin juuri siihen, jonka olin määrittänyt jo vuosia sitten.




Nyt tähän pitäisi todeta, että kun ihminen elää omien arvojensa mukaan, silloin on ihmisen hyvä olla.




Olen totisesti täysin eri mieltä.


Tai vastaavasti joudun tavallista keskivertokansalaista useammin tilanteisiin, jossa nämä arvot punnitaan.




Minä olen niin karkea ihminen, että tunnepohjaiset perustelut mielestäni ovat ensinnäkin aina asioihin vaikuttamista sekä myöskin harhaanjohtavaa toimintaa. Näin minulle on aina uskoteltu, että vika on minussa - olen siis epäkelpo.





Olen kuitenkin keskittynyt etsimään tietoa ja sivistämään tiedon pohjalta OMAA käsitystäni asiasta, ja tullut siihen tulokseen, että olen ollut täysin oikeassa.


Silloin kun pyritään totuudenmukaiseen tuomioon jostain asiasta. Tai vaikka omasta tai toisen ihmisen käyttäytymisestä, on totuuteen pyrkivä ajattelumalli mielestäni kaikkein oikeudenmukaisin. Se myös palvelee parhaiten, jos asioihin on tarkoitus saada muutosta.




Tämä ei tarkoita sitä, että asiat menisivät mitenkään helposti. Ehei.




Olen ihan järkyttynyt siitä, miten paljon tunnepohjaisilla asioilla pyritään vaikuttamaan toisen mieleen ja eksyttämään tosiasioista. Lisäksi inhoan sitä toimintamallia, se, joka huutaa kovimmin on oikeassa.




Ne, joiden perimmäinen ajatus on käyttää hyväksi toista ihmistä tai hyötyä tästä ihmisestä jotenkin, suosivat tätä käyttäytymismallia hyvin paljon.




Se tarkoittaa sitä, että he vetovat toisen tunteisiin, jopa niihin primitiivisiin tunteisiin, silloin he itse välttyvät vastuun kannolta.




Tämä on minulle todella suuri tekijä ihmissuhteissa. Kantaako toinen vastuuta omasta käytöksestään vai ei.




Vaikka asia olisi arvoja vasten täysin selvä, voi asian ratkaisu silti olla vaikeaa. Kaikella on aina seurauksensa. Lisäksi voi olla aitoja tunteita ihmisiä kohtaan, vaikka he eivät olisi välittämistä ansainneetkaan.




Päätökset arvoja vasten eivät aina ole helppoja. Eikä prosessit, jotka joutuu läpikäymään ja työstämään, jos meinaa arvojensa mukaan elää.




Tässä on myös se ansa, että tulee tuominneeksi toisen ja vastaavasti itse käyttäytyy samalla tavalla jotain toista kohtaan, eikä tule huomanneeksi asiaa, välttämättä.




Huolellisuus oman ajattelun ja käytöksen kanssa on siis enemmän kuin paikallaan. Ainakin kun on kyse suurista ratkaisuista.




Arvoja on siis kovasti määritetty sekä tarkasteltu. En vielä väittäisi, että tämä on mikään hyvinVOINNIN vuosi, mutta kun prosessit selviävät ratkaisuihin, uskon hyvinvoinnin silloin koittavan ja myöskin voittavan.







lauantai 27. kesäkuuta 2020

Merkillisiä aivoituksia...






Aivan upea kesäinen sää hellii meitä parasta aikaa. Mielettömän ihanaa, että Suomen kesä tarjoaa tällaista herkkua. Lämpötilat ovat olleet hellelukemissa jo 3 viikkoa. Upeaa, kertakaikkiaan.




Koronaeristyksen jälkeen on ollut upeaa myös tavata ystäviä, tosin ulkona ja edelleen turvaväleistä huolehtien.




Se on ollut jopa niin antoisaa, että aivotkin ovat saaneet ilmeisesti vaihtelua...




Iloisen keskustelun lomassa ystäväni heitti kysymyksen: "Mikä on varhaisin lapsuusmuistosi?"




Monelle varmasti hyvinkin helppo ja yksinkertainen kysymys... Niin myös minulle.. Näköjään..




Aivan yhtään asiaa ajattelematta sanoin hänelle, onko sitä pakko kertoa?




No, miksi et voisi kertoa?

Siksi, kun se saa minut näyttämään jotenkin tyhmältä.. Tai jotain sellaista..




Kerro nyt.. Mielenkiinto heräsi!




Ja minä kerroin..

Muistan sen, kun 4-5 vuotiaana leikin ulkona ja siellä oli muitakin lapsia. Joku aikuinen huusi lasta tietyllä nimellä ja minä tottelin tätä nimeä.

Asiasta tekee nolon se, että se ei ollut minun nimeni, vaikka olin aivan varma, että se on.




Ystäväni pyöritteli silmiään ja heitti hurttia huumoria asiasta.




Minä kuitenkin jäin pohtimaan asiaa, sillä tuo kyseinen nimi on ponnahdellut esiin aina silloin tällöin elämäni aikana. Olin jotenkin ymmälläni, että ensimmäinen muistoni linkittyi juuri tuohon nimeen ja muistoon, jota en tiennyt edes muistavani.


Nimi on minusta maailman kaunein ja tunnen sen omakseni, vaikka se ei minun nimeni olekaan. Myöskään ketään samannimistä ihmistä ei ole koskaan lähipiirissä ollut.




Omituista, mitä kaikkea aivoista putkahtelee ulos, kun aika on sopiva. Harmi vaan, etten voi kysyä asian paikkaansapitävyyttä keneltäkään.






Toinen merkillinen asia on eräs valveuni, joka suorastaan vainoaa minua. Ajattelin, että jos kirjoitan sen tänne, se saa rauhan.. Tai aivoni ymmärtäisivät, että olen huomioinut asian.




Thomas Edisonin veroisia keksintöjä en ole onnistunut vielä luomaan, vaikka valveunia olen edelleen nähnyt.




Tämä tuntuu jotenkin muistolta, mutta voihan se olla vain mielikuvitustakin.




Tässä filmissä olen itse noin 2 vuotias. Olemme piknikillä. On kesä. Siinä on ainakin yksi turvallinen ja vakaa aikuinen. Tunnelma on kevyt, iloinen ja onnellinen.


Istun viltillä ja ilmeisesti syön jotain. Istun niin, että näen tämän turvallisen aikuisen, joka näkyy vain hahmona.




Yhtäkkiä metsästä tulee pahuus. Käännyn katsomaan sitä ja sillä on iso ase. Ja hän ampuu. Aikuiseen osuu.




Jäljellä on vain epätoivoa. Pidän silmäni tiukasti kiinni, koska joku käskee niin tehdä tai sitten en uskalla katsoa. Tekisi mieli katsoa sitä pahuutta, mutta pidän silmät tiukasti kiinni, vaikka pystyisin katsomaan, jos avaisin silmäni.




On ihan hiljaista, mikään missään ei liiku. Sitten näen itseni tässä nykyisessä iässäni katsomassa sitä pientä lasta, joka on sen samaisen pellon reunassa aivan yksin. Sen jälkeen kaikki on vain pelkkää pimeyttä ja maailma on suistunut raiteiltaan.




Kumpikaan näistä muistoista ei liity siihen sukuun ja perheeseen, jossa olen kasvanut. En osaa sijoittaa näitä mihinkään, enkä ollenkaan osaa näitä jäsentää.




Voihan se olla, että minulla on hyvin rikas mielikuvitus ja en vain itse tajua sen voimaa. Vaikea siis todistaa oikeaksi tai edes vääräksi.




Vielä yksi merkillisyys nousi mieleeni tämän samaisen keskustelun toimesta.




Tässä muistossa olen leikkimässä lapsuudenkotini pihalla. Poliisiauto ajaa ohi, minun ajatukseni on, että he ovat tulleet viemään minut kotiin.




Tajusin vasta eilen, mikä tuossa ajatuksessa oli pielessä..




Minne kotiin? 
Minähän olin kotona. 










torstai 11. kesäkuuta 2020

Sinä valitsit minut - isä!








Uskoni ihmiseen ja ylipäänsä oikeaan ja väärään on viime aikoina ollut kovasti koetuksella. Edes mitään sen kummallisempaa ei ole tapahtunut. Kyse on ihmisten valinnoista ja niiden mukaisesta käyttäytymisestä.




Olenkin paljon pohtinut sitä, mikä se oma arvopohja on minkäkin asian suhteen ja mitä on valmis venyttämään toisten tekemien valintojen tähden.




Olen tullut siihen tulokseen, että tiettyihin asioihin en vain taivu, vaikka kuinka yrittäisin. Tiettyjä asioita en vaan voi hyväksyä niin, että niiden ollessa ihmissuhteiden välissä, pystyisi suhteita vielä jatkamaan.




Näin on asiat.




Olen paljon myös pohtinut sitä, mistä oma arvomaailmani alunperin kumpuaa.




Huomasin, että en ole julkisesti ääneen lausunut ja ilmaissut kiitollisuuttani sille yhdelle ainoalle ihmiselle, joka loi pohjan sille, joka olen tänään. Isälleni.




Sinä et ole minun biologinen vanhempani. Kuitenkin sinä olet valinnut minut tässä elämässä tyttäreksesi.




Sinulla ei ole ollut yhtään mitään velvollisuutta tai vastuuta minua kohtaan. Silti sinä olet ainoa ihminen, joka on täysin pyyteettömästi minua rakastanut. Halunnut rakastaa, ihan minun itseni tähden, ei kenenkään muun.




Sinä et tiennyt mitä sait. Silti olet pysynyt myrskyissäkin rinnallani.




Sinä opetit minulle ajattelun voiman. Sinä opetit minulle, mitä on pyyteetön rakkaus. Sinä opetit minulle, mitä tarkoittaa kunnioitus toista ihmistä kohtaan.




Sinä rakensit luottamuksen. Sinä rakensit sen, vaikka kohtasit kovaa vastustusta. Sinä et luovuttanut.




Sinä opetit minulle, että niin kuin jokaisella, minullakin on arvo.




Sinä myös annoit minun olla minä. En sinun kopiosi tai toiveittesi tai unelmiesi jatke. Vaan minä. Sinä annoit minun puhjeta kukkaan juuri minuksi ja hyväksyit minut juuri minuna.




Sinä olit myös reilu. Toruit minua minuna ja annoit minun kuulla myös kunniani ihan minuna. Omien tekojeni, toimieni ja ajatusteni tähden. Et koskaan moittinut minua sen takia, että olisit heijastanut minuun omia pettymyksiäsi, iso kiitos sinulle siitä! 💗




Kun neuvoa kaipasin, sinä et koskaan sanonut, että näin pitää tehdä. Sinä kysyit kysymyksiä. Sinä laitoit minut pohtimaan ja ajattelemaan asioita ja niiden seurauksia laajemmin. Sinä opastit ja annoit matkaeväitä elämää varten.




Olenkin nyt pohtinut kovasti, mitä sinä sanoisit minulle, kun kipuilen omien minulle ongelmia aiheuttavien asioiden suhteen?




Sinä sanoisit minulle.. Kuule lapseni.. Aina pohdi omia arvojasi, pohdi sitä, miksi olet määrittänyt itsellesi jonkin tietyn arvon ja miksi haluat sen mukaan elettävän ja toimittavan..




Jos pohdinnan jälkeen tulet edelleen samaan lopputulemaan, tiedät kuinka sinun on toimittava.




Muista, että valinnoista kannetaan aina vastuu. Jos yrität miellyttää kaikkia, vastuuta ei voi kantaa. Haluatko sinä käyttäytyä vastuullisesti itseäsi ja muita kohtaan?




Lapseni, sinussa on tarvittava viisaus sisälläsi, kuuntele mitä sydämesi haluaa sinulle sanoa.




Niin minä todellakin tiedän. 


Kiitos sinulle, isä💖! 










torstai 4. kesäkuuta 2020

Enkelit ja demonit








Juhlahumusta on laskeuduttu taas todellisuuteen ja maksuun langennut huviverokin kipukohtausten muodossa on tullut suoritettua.




On todettava, että pelolla ei voi paljoa saavuttaa. Kuri pitäisi kuitenkin saada jotenkin säilymään.




Korona toi pelon, joka kasvatti joitakin. Muutti jotakin. Kuitenkaan se ei tuonut mukanaan toisen ihmisen hengen kunnioitusta.




Ainakaan kaikille. Juttelin erään hyvin puheliaan rouvan kanssa kauppareissulla ja jouduin muistuttamaan turvaväleistä, nehän ovat sekä hänen, että minun turvakseni. Hän vain naureskeli ja totesi minun olevan hieman ylireagoiva.




Kysyin häneltä, että eikö korona enää pelota ja eikö se tunnu missään, jos omalla toiminnallaan aiheuttaa toisen kuoleman?




Hän vastasi, ihan sama, kunhan sitä toiselle aiheutettua kuolemaa ei itse tarvitse koskaan tietää.



Tämä sama pätee ympäri maailman. Väkivalloin toiselle aiheutetun kuoleman voimme ymmärtää ja tuomita, mutta itse mahdollisesti levitetty tappava virus ei kuulu oman vastuun alle. Siitä ei tarvitse välittää. Se on näkymätön, sen raakuutta ei voida todistaa samalla tavoin kuin esim. väkivallan. Se ei tunnu herättävän samaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Vaikka pitäisi.






Herääkin kysymys, kuka tässä siis on yhtään toista parempi?


Viruksella voi toisen kuoleman aiheuttaa, mutta väkivalloin ei.. Eikös se ole hieman kaksinaismoralistista ja hyvin lyhytnäköistä toimintaa?



Voisiko olla jopa niin, että enkeleiden ja demonien välinen raja häilyy niin paljon, että ei voi enää määrittää kumpi on kumpi?






Se on surullista. Ihminen kykenee hankkimaan tietoa, ihminen kykenee ajattelemaan sekä kehittämään ajatteluaan. Ihminen kykenee kantamaan vastuuta. Ihminen pystyy muokkaamaan omaa asennettaan. Ja normaaliin toimintaan pystyvä ihminen pystyy vastaamaan aina omista teoistaan sekä siitä, mitä jättää tekemättä.




Ihmisellä on suuri valta. Ihmisellä on vastapainoksi silloin samanmoinen vastuu. Ei voi olla valtaa ilman vastuuta.




Jokainen voi tehdä oman osansa. Pohtia omaa arvomaailmaansa. Jos jokainen henki ei ole tällä pallolla arvokas ja jokainen elämä elämisen arvoinen.. Voi pohtia sitä, miksi oma elämä tai rakkaiden elämä on elämisen arvoinen?




Olen maininnut tästä aiemminkin, jokainen meistä täällä on jonkun äidin lapsi. Olipa tuo äiti sitten hyvä tai välinpitämätön, silti hän on nähnyt sen vaivan, että on tuonut uuden elämän tähän maailmaan.




Näin hän on mahdollistanut elämän. Kenelläkään ei tulisi olla oikeutta kajota annettuun mahdollisuuteen elää.




Minua järkyttää se, että tämä asia pitäisi olla jokaiselle ihmiselle itsestäänselvää. Perusvaistojen ohjaamaa toimintaa. Kukaan ei ole toistaan parempi, kun puhutaan oikeudesta kajota elämään, eikä kukaan ole sen asian yläpuolella. Eikä kenelläkään ole oikeutta kajota toisen henkeen eikä aiheuttaa terveyteen vaikuttavaa haittaa.







Olisiko aika pohtia sitä omaa sisäistä arvomaailmaa ja omaa vastuunkantokykyä?




Hyviä kysymyksiä olisi pohtia, teenkö itse tarpeeksi?


Suvaitsenko tarpeeksi?


Kunnioitanko ja arvostanko tarpeeksi?



#JokainenElämäMerkitsee









sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Syytä juhlia!









Ensi viikolla on syytä juhlaan.




Blogi täyttää pyöreät 10 vuotta. Niin, ei tietenkään Solidaarinen Sydän, vaan Festina Lente, joka oli alunperin Dankon blogi. Linkki blogiin löytyy välilehdiltä yläpalkista.




Samalla tulen juhlistaneeksi 10 - vuotista taiteilijauraa valokuvauksen parissa.




Tarkoitus oli lähteä pidemmälle matkalle 10- vuotis taiteilijajuhlien vuoksi, mutta koronatilanne saa nyt jäämään kotiin.




Eikä se välttämättä ole yhtään huono asia. Pohdin tuossa juuri, että arkeahan minä kuvaan, joten mikäs sen sopivampaa, kuin kuvata arkea juuri siinä hetkessä, kun 10 vuotta tulee täyteen.





Valokuvaus on kulkenut mukanani tämän sairastamisen ajan, ja opettanut minut elämään hetkessä, pysähtymään ja olemaan läsnä, vaikka valokuva edustaakin aina jo mennyttä aikaa.





Kuitenkin sukelsin tuonne valokuvien kätköihin, kun pohdin suhdettani valokuvaukseen, ja huomasin, että olisin harrastanut valokuvausta jo lapsena, jos se olisi ollut mahdollista.




Minun lapsuudessani oli filmikamerat. Äidillä oli sellainen. Siihen ei saanut koskea, ja jos sen käsiinsä sai, sitä piti kohdella kuin kalleinta aarretta.




Tietenkin elimme 90-luvun lamavuosia ja me olimme vähävaraisia.




Tästä syystä filmiä ei tuhlattu ja pääosin kuvattiin vain juhlia. Kuvissa pönötettiin, siis poseerattiin, ja kaikilla oli kymppihymyt, vaikka hymyyn ei olisi ollutkaan aihetta.




Arkistojen kätköistä löysin kuitenkin äidistäni yhden hyvän muiston.


Hän antoi joitakin kertoja kameran minulle ja sain ottaa yhden kuvan haluamastani kohteesta.





Muistan, kuinka paljon nuo hetket minulle lapsuudessa merkitsivät. Se oli niin jännää. Kun otit kuvan, et nähnytkään sitä heti, vaan jouduimne odottamaan filmin täyttymistä ja sitten veimme filmin valokuvaamoon. Vieläkin kuvien näkemisen odotus jatkui siihen, kunnes valmiit kuvat sai hakea.




Ehkä se tosiaan oli noina hetkinä maailman kallein aarre. Sekä kamera, että pitkän odotuksen jälkeen nähtäväksi saatu työn tulos.









Oulun Nallikarista ottamani kuva
filmikameralla. Olin 9-vuotias 1990-luvun alkupuolella.












Elämäni ensimmäiseltä ulkomaanmatkalta
Turkin Marmariksesta
ottamani kuva, filmikameralla, vuonna 1996
Ollessani 14-vuotias.












Iso-Syötteeltä Suomesta, vuonna 1998, ollessani vielä 15 - vuotias. Myöskin filmikameralla.