maanantai 16. maaliskuuta 2020

Pandemia











Elämme tällä hetkellä aikaa, joka on hyvinkin historiallista.


Koronavirus koskettaa meitä kaikkia maailmanlaajuisesti. Tilanne on kaikille samanlainen taloudelliseen vaurauteen, syntyperään, uskontokuntaan, asemaan tai maantieteelliseen sijaintiin katsomatta.


Näin on ollut maailman historiassa ennenkin. Minun elinaikanani tämä on kuitenkin todella suuri asia. Suomessa rauhanajan suurin koettelemus, uutisoitiin jossain lehdessä. Toki. Valmiuslaki on mahdollista tulla täytäntöön hyvinkin pikaisesti.


Pelko on aivan varmasti läsnä. Sitä hoidetaan erilaisin keinoin.




Olen lukenut paljon kirjoituksia siitä, kuinka tämä kaikki vaikuttaa niin talouteen, kuin pienyrittäjien arkeenkin.
Selvähän se on, jos kassavirtaa ei tule ja puskurirahat alkavat olla käytetty, ei edessä ole kovinkaan ruusuiset ajat.


Väistämättä tilanne tuo jatkossa muutoksia myös ihmisten kulutustottumuksiin ja työtilanteisiin.


Tässä piilee kuitenkin muutoksen hienous.


Muutos on aina myös mahdollisuus.


Ihminen on kykenevä uusimaan toimintamalleja sekä toimintatapoja. Mikään muu ei pakota ihmistä epämukavuusalueelle kehittymään ja keksimään uutta, kuin pakkotilanne.


Se ei tarkoita sitä, että asiat menevät helposti tai edes välttämättä sujuvasti. Se on tilanne, joka luo mahdollisuuden.


Sitä ennen kuitenkin meidän jokaisen täytyy tehdä osamme, jotta virus saadaan pois, ja sen jälkeen pääsemme pohtimaan sitä, kuinka nousemme tilanteesta, kuinka arvomme ovat muuttuneet ja mikä on asioidemme tärkeysjärjestys.






keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Onni suosii vain onnen etsijää - tai sitten ei














Kylläpäs tämä aamu alkoi mukavasti. Sain terveisiä Espanjasta, ystäväni on ollut Caminolla kävelemässä, ja hän on päässyt perille, sinne minne oli tarkoituskin päästä.






Upeita kuvia sain katseltavaksi, sekä hauskan kertomuksen matkasta, sillä eihän seikkailu ole seikkailu, jos siellä ei jotain matkantekoa rajoittavaa tapahdu. Onnea vain ystävälleni ihan mahdottoman upean tavoitteen saavuttamisesta.





Sain tästä virtaa itsekin ja uudet tavoitteet siintävät jo jossain tulevaisuudessa. Koskaan ei tiedä, missä inspiraation omaan tekemiseen kohtaa.







Tämä olikin sopiva aasinsilta siihen, että jokainen meistä etsii elämässään jotain.






Mikä sitten on keino saavuttaa etsimänsä, jaa-a.. se taitaa olla jokaisen yksilön itse keksittävissä..?









Tässä jokin aika sitten koin jotain hyvin pelottavaa. Näin nimittäin valveunta.






Olin valveen ja unen rajamailla ja näin ikään kuin valokuvia ja videonauhaa. Muistan tarkasti tuon, mitä tässä valveunessa tapahtui, mutta en osaa sijoittaa sitä mihinkään kontekstiin omassa elämässäni. Kuitenkin oletetusti ne kertoivat minun kokemuksestani ja vieläpä minun näkökulmastani.







Tein ihan tutkimusta aiheesta ja etsin tietoa, sillä en pragmaattisena ihmisenä oikein voinut käsittää tapahtunutta. Tosin, uskon kyllä aivan suvereenisti siihen, että kaikki on mahdollista.. todennäköisyydet ovat sitten eri juttu.







Keskustelin tästä myös erään ihmisen kanssa, jolla on koko elämänsä ollut valveunia, hän pystyy niissä jopa lentämään ja ohjailemaan omaa valveuntaan.
Voi varmasti kuvitella, että kuuntelin hänen havainnollista esitystään aivan silmät ymmyrkäisinä.







Meni muutama kuukausi ja olin kuitannut tämän valveuni asian leikillisesti sillä, että taidan oikeasti olla menossa sekaisin.
Lisäksi arjessa tapahtui paljon asioita, ja tämä asia unohtui.






Kunnes näin niitä taas. Lisäksi muistin, että niissä on joku tuttuuden tunne, aivan, kuin olisin nähnyt niitä ennenkin.






Kaikki tuntematon herättää ahdistusta. Niin tämäkin.






Niinpä päätin selventää asiaa itselleni. Koska pelon voi voittaa vain menemällä pelkoa kohti selvittämällä, millaisesta asiasta on konkreettisesti kyse.







Luin valveunista ja näistä kerrottiin, että ihminen voi itse suunnitella sen, mitä niissä näkee tai tekee..






Tuumasta toimeen.. Pohdin sitä, millaisen jatkumon haluan nähdä näihin nähtyihin mielenkuviin ja videoihin..







Täytyy vain todeta, että kohdallani tämä tieteellinen ihmiskoe meni aivan täysin poskelleen, sillä näin koko yön unta siitä, kuinka pelasin pasianssia..ja vielä hävisin joka ainoan pelin..Argh! No, pasianssin nimi tarkoittaa suomennettuna kärsivällisyyttä, joten kai tuonkin voi jonkinlaiseksi viestiksi omilta aivoiltaan todeta😀







En siis ole tullut hullua hurskaammaksi näistä mielenkuvista, jotka voi myös muistoiksi tulkita







Käytännönläheisesti pohdin sitä, mitä tälle asialle voi käytännössä tehdä. 

No ei niin yhtään mitään







Olen päättänyt vain nauttia niistä kuvista, jotka milloinkin pompsahtelevat tietoisuuteeni. Kuitenkin historiassa kerrotaan, että mm keksijä Thomas Edison on saanut huikeita ideoita valveunien aikana.. Joten nähtäväksi jää saanko minä näiden aikana mitään aikaan, vai en..












keskiviikko 26. helmikuuta 2020

2 vuotta kaatumisesta













Tänään, tasan 2 vuotta sitten, arkeni heitti kirjaimellisesti minut kumoon.





Vaikka talvi on ollut tänä vuonna todella leuto, vähäluminen sekä vähän liukkaita kelejä omaava, on tänään mittari kivunnut miinus viitentoista pakkasasteeseen, aivan samoin, kuin tuona aamuna 2 vuotta sitten.





Se olikin melkoinen kokemus. Vieläkin puistattaa ajatella tuota aamua, joka muutti monta asiaa.







Pohdin jo eilen sitä, mitä tämä 2 vuotta oikein on pitänyt sisällään.







No, siitä ei päästä mihinkään, että kipua on riittänyt. Ensimmäinen puoli vuotta, kun en päässyt kunnolla edes pystyyn, oli täyttä tuskaa. Se oli oikein osuva kombo CRPS:ää, vaurioitunutta hermoa ja EDS:ää







Puolen vuoden kohdalla, noin suurin piirtein, kun kepit tulivat kuvioihin mukaan, pääsin jo liikkumaankin. Tosin jalassa oli halvaus ja se roikkui vain kiinni toisessa jalassa. Kaikki työ liikkumiseen tehtiin käsillä ja terveemmällä jalalla.







Vuoden kohdalla kaatumisesta halvaus lähti pois ja kipeän jalan pakaralihas alkoi toimimaan.






Kuitenkin kepittely ja ensimmäisen vuoden äärimmäisen liukas talvi olivat tuoneet toisen ison haasteen arkeeni. Hermokivun yläselkään, yläraajoihin ja pään alueelle.







Viime syksynä hommattu reisituki on ollut suuri apu liikkumisen kanssa. Kuitenkaan reisilihas ei vieläkään ole kuntoutunut, eli se ei vielä kestä askeltamista.







Reisilihas ja iskiashermo ovat syypäät siihen, että vieläkään, 2 vuotta kaatumisesta, en kävele.







Kuitenkin, jos vertaan alkutilanteeseen, silloin 2 vuotta sitten, ja nyt tämän päivän tilannetta, on jalka parantunut huimaa vauhtia







Keppejä en käytä kotona sisällä. Tosin, en askella vielä kunnolla, vaan könkkään jalkani kanssa






En osaa yhtään arvioida sitä, kuinka kauan vielä joudun keppeihin kävellessä turvautumaan. Tosin, arvioinnille ei ole mitään tarvetta, siinä menee juuri niin kauan kuin siinä menee.









Entäs sitten yläselkä, yläraajat ja päänalue?






No, sanotaanko näin, että niiden toipumisen kannalta olisi hyvä, että pääsisin kepeistä eroon ja kävelemään oikein, jotta paino jakautuisi kehossa niin, kuin sen kuuluu jakautua.

Näistä kivuista en pääse eroon ennen kuin selkä ja jalat kannattelevat kehoani normaalisti.






Siihen verrattuna aika tuntuu loputtoman pitkältä. Tuskin kukaan vapaaehtoisesti haluaa hermosärkyä itselleen ja sitä jatkuvasti kuunnella.







Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät sen, kuinka heikosti kestän pään alueen kipua, joten tämä osuus on ollut minulle rankinta. Hermokipu pään alueella aiheuttaa mm sen, että leuka on kipeä, ei kärsi purra mitään, hampaisiin koskee (kaikkiin yhtäaikaa), ihoalueet ovat tunnottomia, hermokipu sykkii ihan koko päähän ja vetää kaikki lihakset, jänteet ja ihosolutkin niin kireälle, että tuntuu, kuin elefantti synnyttäsi päässä, vähintään kolmosia.







3 kuukauden yhtämittaisen päähermokivun tuotoksena aloin olla jo aika poikki. Mikään ei auttanut. Ja jos jokin auttoi, niin hetkeksi kerrallaan. Tosin nämä hetket, ovat silloin kultaakin arvokkaampia.







Tämänkin asian pidempään mukana olleet seuraajat tietävät, että lämpöhoidot ovat olleet suuri pelastus, tässä minun kiputaipaleellani.







Niin nytkin. Kun taas opettelin, miten se kannattaa tällä kertaa toteuttaa, pääsin sille asteelle, että olen tässä 6 päivää ollut ilman tätä kaikennielevää hermokipua. Se on auttanut myös jalkaan ja iskiashermoon.





Tämä on kuitenkin niin iso asia, että en suostu millään tekemään mitään sellaista turhaa, joka kivun aiheuttaa, tai tuo takaisin.






Välillä se juilii tuolla edelleen ja muistuttelee olemassaolostaan, mutta koko aikaa se ei nyt koske.







Joten kaikki turha keppien kanssa liikkuminen, painavien kantaminen tai raahaaminen ovat nyt pannassa. Minulle täytyy aikalailla tarkkaan perustella, jos joudun tekemään jotain kipua minulle aiheuttavaa, sen takia, että joku muu sitä vaatii.










Mikä sitten on ollut vaikeinta?







Epätoivo. Se on kaikkein pahinta.
Ja oikeastaan myös alistuminen siihen, että joudut taas hoitamaan uutta-vanhaa vaivaa ja siihen suurella todennäköisyydellä menee vuosia.






Siinä hetkessä, kun kaaduin, ja ymmärsin sen, että nyt kävi taas pahasti, tulevaisuuden ajatteleminen toi syvän surun






Niinhän se sairastaminen aina on, surutyön tekemistä, terveydestä tai ainakin terveemmästä olotilasta luopumista.







Kuitenkin sen epätoivon hetkellä täytyy löytää se kipinä, joka mahdollistaa kuntoutumisen






Luulisi, että vuosien kokemuksen jälkeen se olisi jotenkin helpompaa, mutta minulle se ei ollut. Tämä tuntui kohtuuttomalta iskulta vasten kasvoja, olinhan ennen kaatumista kuntouttanut itseni taas kävelemään, juoksemaan ja liikkumaan. Kerkesin tätä kaikkea tehdä 1 vuoden ja 1 kuukauden, kun taas jouduin petipotilaaksi. Silloin se tuntui kestämättömältä, koska tiesin tasan tarkkaan, mitä kuntoutuksen tie tulee pitämään sisällään, miten paljon työtä ja kipua sekä aikaa.








Millaisin ajatuksin tänään, 2-vuotis päivänä?







En osaa oikein vielä eritellä. En koe kokeneeni mitään suurta valaistumista tai oppineeni mitään suurta






Odotan malttamattomana sitä päivää, jolloin pääsen taas kävelemään ilman keppejä






Jotenkin, kun tämä tilanne ei ole vielä siinä, mikä on tavoitteena, en osaa oikein ajatella muuta, kuin tätä arkista puurtamista.






Ja sitten, kun pääsen taas kävelemään, menee vielä ainakin vuosi, jotta tasapaino on siinä tilanteessa, kuin normaalilla ihmisellä sen ajatellaan olevan.






Siis pitkä tie on vielä(kin) edessä.






Kuitenkin ajatus on jo käväissyt siellä, että mitäs sitten tämän jälkeen.. Eli tulevaisuus ei tunnu enää niin tavoittamattomalta tai synkältä. Toki varovainen olen vielä kaiken suhteen







Silloin, kun on jotain menetettävää, ihminen suhtautuu kunnioittavasti siihen. Tämä on asia, jonka terveyden/ liikuntakyvyn menetys opettaa.


















keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Oikeutta ja itsetutkiskelua














Hei vaan ja terkkuja täältä itsetutkiskelun maailmasta.





Olen viime päivinä joutunut pohtimaan omaa suhtautumistani moraalisiin asioihin





Vaikka olen valmennuksen ammattilainen, siltikin, kun mennään todella syvälle niihin perimmäisiin arvoihin, jotka meitä ohjaavat, ei ajatustyö ole minullekaan lasten leikkiä.







Olen joutunut erään tahon vääryyden kohteeksi. Muotoillaan se nyt niin, että tämä taho on saanut rahallista hyötyä, kun ovat toimineet ihan lain mukaan väärin, ja minä olen se taho, jonka rahoista on kyse.







Jouduin turvautumaan ihan lakiapuun.






Henkilökohtainen oikeudentajuni kertoi minulle, että nyt tämä tilanne ei ole oikein, eikä mene oikein






Kuitenkin kyseinen taho, joka vääryyttä teki, yritti painostaa minua ajattelemaan heidän haluamallaan tavalla.






Oma tunteeni oikeasta ja väärästä oli kuitenkin niin vahva, että turvauduin lakiapuun, jotta sain selville, mitä pitää tehdä ja miten tämä lain mukaan menee.







Asianajaja otti hyvin kantaa asiaan ja kertoi minulle, mitä kannattaisi tehdä.







Hän kertoi minulle toimintamallista, joka olisi hänen mielestään ollut hyvä tapa edetä tässä asiassa.






Kysyin hölmistyneenä jo keskustelun aikana asianajajalta, että voiko näin tosiaan tehdä. Toimintamalli nimittäin oli minulle aivan vieras.







Vaikka toimintamalli oli vieras, se kuitenkin avasi ajatustani enemmän ajattelemaan asiaa laajemmin, sekä lujittamaan sitä, mitä minä oikeasti tästä asiasta sisimmässäni ajattelen, ja mikä on minun oikeudentajuni mukaan oikea tapa toimia.







Hän puhui minulle minun omasta hyödystäni ja toimintamallista, joka takaa minulle hyötyä.






Ymmärsin kuitenkin, että minulle ei merkitse se, mitä hyötyä minä saan, vaan miten asia on oikein.







Tämä voi kuulostaa joistain ihmisistä todella oudolta.




Kuitenkin minun ajatusmaailmani toimii niin, että jokaisella meillä täytyy olla jonkinlainen sisäänrakennettu oikeudentaju.






Toisilla tämä on vahvempi kuin toisilla, ja joillakin se koskee vain niitä, joiden asiat koskettavat itselle tärkeitä ihmisiä, eläimiä, asioita, ajatusmalleja tai niin sanottua lähipiiriä.







Minä kuitenkin ajattelen, että se koskee meitä jokaista. Jokaisella meistä on jokin raja, joka kertoo sen, mikä on oikein ja mikä väärin.





Jossain vaiheessa meistä jokaisesta löytyy murtumispiste. Tämä piste määrittää sen, missä valossa me ajattelemme minkäkin rikoksen. 







Meillä on olemassa laki. Meillä on olemassa moraali.






Kuitenkin näiden kosketuspinnat voivat olla hyvinkin joustavia






Moraalia voidaan venyttää ihan äärimmäisyyksiin, jos kyseessä on siitä itselle saatava ja perusteltavissa oleva hyöty.






Samoin laki voi olla tulkittavissa hyvin monimuotoisesti.







Ja tämä on asia, josta minun maailmani muodostuu. Ihmisistä, jotka osaavat tunnustaa ja tunnistaa sen, mitä on tehty väärin ja miksi sekä ottaa vastuun siitä, mitä on tehnyt.







Suurin tavoitteeni tässä omassa asiassani, josta välitän kaikkein eniten, on se, että se oikeudentaju, joka kertoo heidän tehneen vääryyttä, löytyy sieltä heistä ihmisinä.







Ihminen, joka ei vielä ole aivan paatunut, yleensä säikähtää tätä pistettä ja tunnustaa, mitä on tullut tehtyä. Itseasiassa paatuneilla rikollisillakin on jokin piste, joka menee heidän moraalinsa yli ja siitä sitten mahdollisesti jaetaan oikeutta.







Jos joku on katsonut draamaa televisiosta, yleensä sellaisissa sarjoissa, joissa tunnustus halutaan saada, uhataan ihmistä väkivallalla, tai pahoinpidellään. Vastaavasti myös käytetään joitain psykologisia kiristyskeinoja, jotta haluttu vastaus saadaan






Tai ihan oikeassa maailmassa käytetään tunteita sotkemaan asiaa ja oikeuttamaan omaa tekoa, tai syyllistämään vastapuolta. Lisäksi hyvin usein eriydytään ihan koko aiheesta ja aiheen ulkopuoliset asiat vievät huomion siitä itse asiasta ja sitten ollaan ihan solmussa, eikä enää muisteta asiaa, joka piti selvittää ja jonka rikollisesta toiminnasta alunperin oli kyse. Ns. eksytetään toinen ajattelemaan aivan muuta ja puolustamaan itseään, jotta voidaan hallita pelolla, ja ohjailla vastapuolta.





Minä en kuitenkaan usko äärimmäisyyksiin. Eikä tässä omassa ajatusmallissani ole kyse mistään tällaisesta.






Kyse on siitä, että ihminen itse ymmärtää. Itse kohtaa tämän pisteen itsessään.


Millä se sitten saavutetaan?


Menemällä ihmisen iholle
Ei tietenkään konkreettisesti käydä ketään käpälöimään, vaan kohdataan asiat sellaisinaan.
Mitä se sitten missäkin asiayhteydessä tarkoittaa, en osaa sitä vielä määritellä.








Ihminen voi saada aikaan paljon tuhoa. Se voidaan kuitenkin eri oikeusasteissa määritellä eri tavoin. Lisäksi asioita, jotka ovat vaikuttaneet asioihin voidaan vääristellä ja jättää pois. Näin ollen tuomiot voivat olla tulkinnanvaraisia.






Kuitenkin, jos ihminen kohtaa oikean totuuden, sen pisteen, jossa hän määrittää myös omat tekemisensä oman moraalikäsityksensä mukaan vääriksi, niin silloin tuloksena voi olla ihan oikea tuomio, oikeista asioista sekä ihmisen oma mahdollisuus kohdata tekemänsä vääryys ja mahdollisuus sen sovittamiseen.







Tiedostan itse, että tämä on ajatusmalli voi kuulostaa hyvin naiivilta







Ymmärsin, miksi en ole lähtenyt lukemaan lakia, vaikka se suuri intohimoni onkin. Minä en kertakaikkiaan voisi puolustaa sitä, joka on tehnyt väärin.




Minä olen se, joka tahtoo saada selville oikean totuuden. Ja oikea totuus -puhdas, paljas- totuus ei koskaan taivu kompromisseihin, eikä selittelyille ole sijaa.



















torstai 30. tammikuuta 2020

Kuka on menestyjä?















Olen tässä pohtinut kovasti elämässä menestymistä.






Kuka on menestyjä?

Mitä menestyminen oikein tarkoittaa?







Havahduin eräänä iltana ajatukseen siitä, että minä en ole yhteiskunnan silmin millään tavoin menestyjä.







Jouduin kysymään itseltäni, että olenko menestyjä omasta mielestäni?

Ensimmäinen vastaukseni oli, että en ole.

Tämä jokseenkin alkoi vaivata minua, ja pohdin mitä oikein ajattelen itseni olevan ja edustavan.







Pohdin sitä, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on se juttu, jolla menestyjät arvioidaan.




Ymmärsin pian, että tiedän kyllä, mitä menestyjällä pitäisi olla, mitä maallista omaisuutta, arvonimiä, statuksia, koulutuksia, perhesuhteita, jne.






En kuitenkaan tiedä, mitä ne oikeasti konkreettisesti tarkoittavat, 
tai millä ihmeen arvoasteikolla ne tekevät ihmisestä menestyjän?







Menestystä arvioidaan hyvin yleisesti taloudellisella mittarilla.




Kuitenkaan menestyjää ei voi arvioida tällä mittarilla, koska kyseessä on ihmisessä oleva ominaisuus.






Taitoja voidaan arvoittaa rahan kautta, urheilumaailma toimii oivana esimerkkinä tässä.

Se ei vielä kuitenkaan kerro sitä, onko rahakkaan sopimuksen saanut urheilija todella ominaisuuksiltaan menestyjä.







Jos siis raha, maine tai ulkoiset ominaisuudet tai 
omistukset eivät voi toimia menestyjän mittarina, 
mikä se mittari sitten voi olla?







Kun pohdin omalla kohdallani sitä, miten määrittelisin itseni, oli vastaus; olen selviytyjä.






Siinä siis syy siihen, miksi ajattelin itsestäni heti aluksi, että en voisi olla menestyjä.

Suomessa selviytyjä ei ole menestyjä







En ole vielä koskaan kohdannut tilannetta, jossa selviytyjää pidettäisiin menestyjänä.
Tässä yhteiskunnassa ajatellaan sen olevan tuurista kiinni, jos joku on selvitynyt jostain.







Tuurilla on harvoin mitään tekemistä sen kanssa, kuka on selviytyjä.
Selviytyminen vaatii melkoista määrää työtä, jotta voi ylipäänsä selviytyä.







Tämä on mielestäni hyvin kummallista, sillä minä ajattelen, että menestyjä tarvitsee olla kova tekemään töitä, mutta selviytyjä, joka tekee paljon töitä, ei voi olla menestyjä.. 





Miksi näin yleisesti ajatellaan?

Siihen minulla ei ole vastausta, eikä edes ajatusta.







En ehkä halua edes määritellä itseäni tällä menestyjä- sanalla. Vaikka kuinka asiaa ajattelen, omatkin ajatukseni kiertävät tämän sanan kuullessani vain taloudelliseen menestykseen. Pitäisi siis olla rikas, jotta voi olla menestyjä.






Jos voittaisin lotossa paljon rahaa, en siltikään voisi kuvitella olevani yhteiskunnallisesti määriteltynä menestyjä, koska en määritä itse rahan arvoa niin, että sillä olisi ihmisen määrittämisessä jokin osuus.






Enkä oikein voi kuvitella niitäkään ihmisiä menestyjiksi, jotka tekevät kaikkensa tämän paineen alla ja ottavat velkaa velan päälle, jotta ulkoiset puitteet saisivat heidät näyttämään menestyjiltä







Kulissit harvoin ovat kestävää tekoa.






Mitä tämän kaiken alle siis jää?






Mielestäni menestyjän tekee se, että hän osaa analysoida sen, missä on onnistunut sekä sen missä on epäonnistunut, jopa ihan päivittäisellä tasolla.






Onnistumiset on tärkeää analysoida sen takia, että osaa ne tarvittaessa tehdä uudestaan,
kun taas epäonnistumiset ovat ne, jotka opettavat kaikkein eniten. Ne kertovat sen, missä meidän täytyy kehittyä ja mitä kestämme.






Suurin kriteeri menestyjää arvioidessa pitäisi mielestäni olla se, kuinka nouset vastoinkäymisten jälkeen ylös, mitä olet oppinut ja kuinka olet kasvanut ihmisenä.





Tällä mittarilla minäkin voisin harkita uudelleen menestyjä-sanan käyttämistä.










sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Mikä ihmeen häpeä?
















Törmäsin kuluneella viikolla asiaan, joka on vaivannut minua hyvin paljon.




Kyse on häpeän tunteesta.





Itse olen sitä mieltä, että sellaista asiaa, kuin häpeä, ei ole olemassakaan. Se on asia, joka meihin on jollain tavalla kasvatuksen myötä iskostettu.






Jos pohditaan asiaa konkreettisesti, kyse on tunteesta. Et sovi sellaisenaan johonkin kontekstiin, ja tämä aiheuttaa häpeää.






Häpeän tunne puolestaan luo pelkoa. Pelkoa siitä, että et kuulu joukkoon, tai pelkoa yhteiskunnallisen aseman muutoksesta, tai vastaavasti jostain ihan muusta.






Häpeä on siis tunne. Mitään konkreettistahan se ei silloin voi olla, eikä se voi olla olemassa, mutta kappas kummaa..

Häpeä on yksi suurimmista voimista, jotka ohjaavat ihmisten tekoja.







Mikä sitten on häpeän vastavoima?




Millä häpeän tunne voidaan kumota?







Itse näkisin, että häpeän vastavoima on avoimuus, ja sen myötä hyväksyminen, jolla häpeän voima saadaan laantumaan.







Lausahdin tässä eräälle ihmiselle, että mielestäni elämänkokemus ei saa koskaan aiheuttaa häpeää.
Päinvastoin, sen pitäisi olla kantava voima.






Jos pohdiskellaan hetki tuota elämänkokemusta..






Elämä, jossa on koettu erilaisia asioita, ja niiden pohjalta kasvettu sekä tehty päätöksiä, se ei voi olla millään mittarilla huono asia..






Kun taas suorituskeskeinen elämä, joka on määritelty, mitä, miten ja kenen kanssa.. voi olla elämää, joka aiheuttaa myös häpeän tunteita, jos se suorituskeskeinen elämä, joka on piirretty valmiiksi, ei menekään sen suunnitelman mukaan, vaan siihen tulee jokin mutka.






Kumpikaan ei ole väärin, ne ovat vain eri tavalla.






Suorituskeskeinen elämä, joka on valmiiksi suunniteltu, ei suvaitse minkäänlaista heikkoutta.

Kun taas elämällä on tapana testata tätäkin ominaisuutta meissä ihmissä.

Siitä, heikkoudesta, juontaa juurensa myös tuo häpeän tunne.







Asioilla on kuitenkin aina ainakin se kaksi puolta, joten heikkous voi olla myös kehityskohta tai vahvuus. Tai ainakin sen voi kääntää myös itselle voimavaraksi.







Elämänkokemusta ja koettua, elettyä elämää ei tarvitse kenenkään meistä hävetä.









torstai 9. tammikuuta 2020

Millaisessa seurassa?












Hyvinvointivuosi 2020







No niin.. ei ole vielä edes ensimmäinen viikko kulunut loppuun tätä aloittamaani hyvinvointivuotta, kun heti -aika isokin asia- on jo nostanut päätään.






Millaisessa seurassa vietät aikaasi?





Eilinen päivä oli sattumien summa, jonka seurauksena tapasin paljon erilaisia ihmisiä




Yhteinen nimittäjä näille tapaamisille oli se, että he eivät hyväksyneet minua sellaisena kuin minä olen, he kaikki vain kertoivat OMAN tarpeensa siitä, millainen minun tulisi heidän mielestään olla.






Olen tähän saakka ollut sitä mieltä, että jokainen saa olla sitä mieltä minusta kuin haluaa, se ei ole minulta pois.






Nyt kuitenkin huomasin näitä keskusteluja käydessäni, että minun oli todella vaikea pitää yllä liberaalia asennettani ihmisiä kohtaan







He kaikki vielä itse ovat itsestään sitä mieltä, että he hyväksyvät jokaisen ihmisen sellaisenaan..






Kuitenkin keskutelujen edetessä tuli selväksi se, että minun kokemukseni elämästä, ja minun näkemykseni näiden kokemusten pohjalta on heidän mielestään väärin. Se ei siis vastannut sitä tarvetta, jota minun olisi pitänyt heidän mielestään vastata.







Täytyy myöntää, että olin näiden tapaamisten jälkeen aivan poikki. Niin väsynyt, aivan kuin olisin juossut maratonin.






Taisin juosta melkoisen henkisen maratonin






Pohdin tämän oman hyvinvointi-teeman pohjalta sitä, että miksi ihmeessä annan ihmisten tehdä näin?






Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että täytyy vetää tietyt rajat sille, mitä arkeensa haluaa.
Myös pohdintaa aiheuttaa se, millaisessa seurassa aikaansa viettää.






Haluaako tuntea olonsa hyväksi ja hyväksytyksi?

Vai viettääkö aikaa tarkoituksella seurassa, joka saa oman olon hankalaksi, ja hyvinvointi on tipotiessään?







Kaikkea ei tietenkään voi välttää, mutta minunkin on opeteltava puolustamaan itseäni ja omaa minuuttani.






Siinä sitä onkin opeteltavaa kerrakseen






En tietenkään tarkoita sitä, että täytyy heittäytyä ilkeäksi toisia kohtaan. Kuitenkin tiettyä napakkuutta täytyy alkaa löytymään siinä, mihin vetää omat rajansa






Olen yrittänyt kohteliaasti sanoa asioita ihmisille, mutta ne kohteliaat käytöstavat hukkuvat tuuleen. 






Jokaisen meistä on syytä pohtia sitä, miten kuuntelee toista ihmistä ja miten hänet kuulee.. Tuleeko oikeasti kunnioitettua tätä toista henkilöä, vai puskeeko vain omaa ajatuksenkulkuaan läpi?






Oman itsensä analysointi on sitä kaikkein vaikeinta puuhaa, mutta se on myös kaikkein antoisinta ja opettavaisinta, sekä kestävän kehittymisen tärkein lähde.







YKSINÄINEN PIKKULAPSI TALLENTUI KUVAAN,
HÄN JAKOI KANSSANI SAMAISEN VOIMAANNUTTAVAN
YKSINÄISEN HETKEN SATTUMALTA