Rikosten eettisyys?

Kommentoidaan nyt ensin näihin lukuisiin anonyymien jättämiin kommentteihin.

Miksi sitten luet blogia ja seuraat päivityksiäni, kun et kerran usko?

Sinähän sen päätät, mihin aikaasi käytät.

No niin. Päivän aiheeseen, eli rikosten eettisyyteen.

Monelle on varmasti tullut se kuva, että äitini pääsee jotenkin helpolla ja väistää vastuun tekemistään rikoksista.

Lain edessä näin ikävä kyllä on. Kuitenkaan ihminen harvoin tulee ajatelleeksi, että kuolemansairaus itsessään on melkoinen vankila.

Olen pohtinut paljon nyt tämän seksikultin myötä sitä, mitä ihminen on valmis hyväksymään, jotta voi tyydyttää seksuaalisen halunsa.

Nämä jo tiedossa olevat ihmiset hyväksyvät lasten seksuaalisen hyväksikäytön, ja jopa hankkivat lapsia kultille, sekä peittelevät mahdollisuuksien mukaan tehtyjä rikoksia.

Kukaan, ei yksikään lapsi, ole heiltä turvassa.

Aikuiset vielä tehkööt keskenään ja vapaasta tahdostaan, mitä tahtovat, mutta YKSIKÄÄN LAPSI EI OLE OMASTA TAHDOSTAAN TÄLLAISESSA MUKANA!

Siis onko tämä ymmärrettävä niin, että tehdessäsi rikoksen, on aivan ok hyväksyä vielä pahempi rikos?

Miksi sinun rikostasi pitää peitellä?

Jos olet sille tielle lähtenyt, että teet rikoksen, tiedät aikuisena ihmisenä sen, että kiinni jäädessäsi koittaa sovituksen aika.

Miksi siis vältellä loputtomiin ja tehdä uusia rikoksia vielä päälle, jotta entiset eivät paljastu?

Voisiko joku selittää tämän minulle? En nimittäin yhtään ymmärrä. 

Minä ymmärrän sen, että ihminen on mitä hän on. 

Jos olet tehnyt rikoksen ja myönnät sen, sekä kannat vastuusi ja sovitat tekosi, silloin olet juuri sitä, mitä olet. Oma itsesi. 

Tällaista ihmistä voi sentään kunnioittaa, vaikka ei rikosta itsessään hyväksyisikään. 

Henkilökohtaisesti kannan huolta siitä, että tällainen eetittömyys rikosten suhteen johtaa vielä kadotukseen. 

Jatkuva peittely on loputon suo. Eihän se pääty koskaan. 

Lisäksi tällainen peittelyyn taipuvainen rikoksen tekijä joutuu elämään pelossa aivan tauotta. Hän pakenee ja tekee peittelyrikoksia, VAIKKA KUKAAN EI EDES JAHTAISI. 

Ymmärrän tämän nerous-ajattelun. Ihminen kokee olevansa ylempänä muita, kun onnistuu tekemään rikoksen, jota lainvalvojat eivät saa heti selvitetyksi. 

Miksi sitä sitten täytyy niin kovasti peitellä, jos se on niin nerokasta? 

Lainvalvojien mukana olo rikoksissa ei tee niistä mitenkään nerokkaita. Se on synti, joka romuttaa koko yhteiskuntajärjestelmän. 

Kätevää se on rikosten tekemisen ja peittelyn kannalta. Sen myönnän. 

Kuitenkaan se ei hälvennä sitä pelkoa, jota jokainen näistäkin rikollisista mukanaan kantaa. Ihan joka ikinen hetki. 

Olisiko oikeasti kaikkien kannalta helpompaa vain myöntää se, mitä on ja mitä on tullut tehtyä...? 

Sekä kantaa pää pystyssä siihen kuuluva vastuu. 

Mitä sinä sisimmässäsi tunnet?