Puistossa

Eräs kenguru ja hänen koiransa päätyivät tänään puistoon.






Olen etsinyt meille turvallisempia ulkoilureittejä, ja tänään lähdimme kokeilemaan, kuinka puistoon meno onnistuu, kun se on tuolla hieman kauempana. Sinne saa kenguru loikkia ihan hartiavoimia käyttäen.






Puistossahan oli mukavaa. Danko sai uusia hajuja ja maisemia. Ihailimme perhosia ja katselimme maailmanmenoa.






Pitää olla varustautunut kaikkeen. Nurmikko oli märkää, kun puistoon pääsimme ja tietenkään mitään istumiseen tarkoitettua ei ollut mailla ei halmeilla. Ei hätää. Olen varustautunut ulosmenoon nykyään niin, että villatakkini taskusta löytyy istuinalusta.






Istuinalusta auki ja parkkeerasin takamukseni sitten nurmikolle istumaan. Näin sain lepotauon, jotta jaksoimme loikkia puistosta vielä takaisin kotiin.

Dankon blogista löytyy videoita puistoilusta.

KENGURU JA KOIRA SÄVY SÄVYYN=PINKIT PAHOLAISET

PINKIT PAHOLAISET

Keksitty keino

Tunnettu sanontahan menee niin, että hätä keinot keksii. 

Juuh, niin keksii. 

Valokuvaamisen onnettomat mahdollisuudet ajoivat minut melkein kriisiin. Kyllä, kyllä kyllä.

Joten videokuvaus on nyt sitten valttia Dankon blogin puolella. Yllättävää, että se on ihan yhtä mukavaa kuin valokuvaaminenkin. 

Vaihtelu yleensä virkistää, joten joskohan tämä toisi mukanaan sitten jotain uutta näkökulmaa myös kuvaamisen puolelle.

Dankon blogissa on nyt ensimmäiset videot ja uusi osio julkaistuna.

Mites ulkoilu sujuu?

Keppien avulla olemme ulkoilleet nyt 5 viikkoa ja 2 päivää.





Tänä aamuna yksi peloistani sitten kävi toteen.






Danko riistäytyi irti otteestani ja oli jäädä auton alle. Tietenkin sitä on karkuun juostava suoraan vilkasliikenteiselle autotielle. Valitettavasti vapauden musta hurma, kun saa valtaansa, Dankolla korvat ovat pelkästään koristeena.






En pidä avuttomuuden tunteesta. En pidä siitä, että en voi tällaisessa tilanteessa tehdä mitään.
Perään en pääse mitenkään vauhdikkaasti. Huusin kuin palosireeni ja yritin huitoa keppien avulla autoja hidastamaan ja varomaan koiraa. Siinäpä se.





Näin bussin tulevan, ja sieluni silmin jo näin, että koira jää alle.






Onneksi kuitenkin toisesta suunnasta tuleva auto pysähtyi ja nuori naishenkilö yritti ottaa Dankoa kiinni. Ei tosin saanut, korviin palasi kuulo ja Danko juoksi tien yli suoraan luokseni.





Vapisin ja tärisin niin, että kepitkin vispasivat käsissäni. Paniikkikohtaus ei ollut kaukana.





Kiittelin tätä nuorta leidiä avusta.







Tämä alue ei sovi meille. Monestakin syystä. Ensimmäisenä tulee tämä turvattomuus liikkuessa. Totesin juuri muutama päivä sitten, että tämä talokaan ei ole suunniteltu niin, että liikuntarajoitteiset pääsisivät hyvin täällä elämään ja liikkumaan.






Ja kaikki blogia lukeneet tietävät mikä syy tulee toisena, joten siihen ei nyt tarvitse sen enempää syventyä.







Luin eräästä seuraamastani blogista jokin aika sitten sykähdyttävän tarinan siitä, kuinka blogiin toiveiden kirjaaminen oli mahdollistanut ne tapahtumaan kyseisen henkilön elämässä. Tarina oli hyvin mukaansatempaava.






Itse en ole koskaan uskonut siihen, että asioista ennakkoon puhuminen mahdollistaisi niiden tapahtumisen. Ei ole tapahtunut tähän mennessä. Jospa tämä skeptikko nyt tekeekin poikkeuksen ja ilmaisee toiveensa nyt sitten tässä julkisesti. 






Seuraava asunto, johon me toivottavasti pääsemme muuttamaan vielä tämän vuosisadan puolella, saisi olla meille kaikinpuolin sopiva. Ei ikinä enää kerrostaloon, kiitos.







Keppeily muutenkaan ei ole parantanut oloani lainkaan. Pakko niiden avulla on nyt kulkea, kun muutenkaan ei pääse, mutta paranemista ne eivät edistä. Lisäksi sadesäät tuovat ihan oman taajuuden kepeillä kävelemiseen, kun mukaan astuu liukkaus.






Tosin nyt ei muutakaan keinoa ole, joten on pärjättävä näillä olosuhteilla mitä on.






Tarvitsisin kipeästi muutaman viikon lomaa keppeilystä. Mielellään niin, että Dankon ulkoilutus olisi superhelppoa. En kyllä ole keksinyt, miten se olisi mahdollista, joten voinen unohtaa moisen tarpeen.






Kehoni on kipeytynyt niin, että olen saanut (monen muun asian lisäksi) seurakseni elohiiren toiseen silmään. Siis hermot ovat lopullisesti riekaleina.






Nyt täytyy vain jostain löytää se idea ja oivallus, kuinka saamme turvalliseksi tämän pakotetun ulkoilun näissä meille todella epäedullisissa olosuhteissa.

Kokeile ilmaista valmennusta

Nyt se on mahdollista. Ilmaista valmennusta kokeiltavaksi.

Laita tuttuun ja totuttuun tapaan sähköpostia osoitteeseen 

solidaarinensydan@gmail.com 

ja saat paluuviestinä minulta videon, jossa on itse valmennus ja sen tehtävät.

Valmennus on itseohjautuva, eli se ei sisällä minun tulkintaani tuotoksiin.

Oivaltavia hetkiä valmennuksen parissa,

Vaaratilanne valmiutesi?

Kylläpä on taas ollut mieltä avaava viikonvaihde.






Olen ollut suorastaan ärsyyntynyt siitä, millä herkkyydellä minun ja Dankon elämään puututaan ja puhelimeen tartutaan ja soitellaan meistä milloin minnekin. 






Tämän perusteella olettaisi, että tällaiset henkilöt ovat sellaisia, jotka ovat ensimmäisenä paikalla, jos apua tarvitaan ja osaavat toimia tilanteen vaatimalla tavalla.






Kyllä sitä voi luulla väärin. 







Lauantai aamuna saimme äänekkään herätyksen, sillä talon palovaroitin alkoi soida.

Kömmin unenpöpperössä ensin ovelle katsastamaan tilannetta ja sitten soittamaan hätäkeskukseen.

Saimme apua välittömästi ja tulipaloa ei ollut. Toimin täsmälleen hätäkeskuksen antamilla ohjeilla.







Myöhemmin jutellessani eri ihmisten kanssa tapahtuneesta kävi ilmi, että olin ollut ainoa, joka oli soittanut hätäkeskukseen.







Lisäksi tapahtuma-aikaan ihmisiä juoksenteli käytävillä, vaikka sinne ei saa missään nimessä mennä, jos savua on. Onhan tästä ollut ihan opastuskin taloyhtiön puolelta.

Tällainen paniikkia synnyttävä hätätilanne kuitenkin näytti sen, kuinka eri ihmiset reagoivat.







Minua järkytti se, että helposti puhelimeen tarttuvat ihmiset eivät sitten oikean hädän hetkellä osanneetkaan toimia niin kuin kuuluu toimia.







Onkohan se jonkinlainen kieltoreaktio? Kyllä joku muu hoitaa.







Sama tilanne oli, kun eräs vanhus sai sairauskohtauksen. Satuin paikalle ja minun piti kädestä pitäen opastaa ja käskeä soittamaan hätäkeskukseen, vaikka paikalla oli jo auttamaan tulleita henkilöitä.







Mikä kenenkin valmius toimia hädän hetkellä?






Vaikka kukaan ei halua ajatella, että itse voisi joutua johonkin pahaan ja pelottavaan tilanteeseen, niitä sattuu silti ihan koko ajan.

Pelko estää meitä ajattelemasta rationaalisesti.

Rationaalinen ajattelu kuitenkin on kaiken avain.