Olen viime aikoina käynyt monta mielenkiintoista keskustelua eksistentiaalisesta kriisistä.
Nämä keskustelut ovat tuoneet ilmi sen, että negatiiviseksi luokiteltavia vaikeita tunteita pidetään ongelmana. Niitä ehkä jopa hävetään, koska ne eivät ole yleisesti hyväksyttäviä. Se tarkoittaa automaattisesti kuolemaan johtavia ajatuksia, jos olemassaoloaan alkaa pohtia.
Tämä järkytti minua suunnattomasti. Siis subjektiivinen tunnereaktio minulta, joka on vaatinut nyt työstämistä. Ensin tunteen kohtaamisen ja perusteellisen pohtimisen.
Jotta ihminen voi ymmärtää olemassaoloaan, on ensin kyseenalaistettava tämä samainen olemassaolo. Sehän on silloin lähinnä filosofinen ongelma tai ainakin ajatusmalli.
Voi olla hyvin tajunnan räjäyttävää ymmärtää miten paljon vartijana sitä ihmisenä onkaan.
Jokainen päätös, jonka ihmisenä teet vaikuttaa johonkin. Vaikka me haluamme ajatella, ettei yksilön tekemät päätökset ole kovin kauaskantoisia, niin jokainen valinta, jonka ihmisenä teet, vaikuttaa johonkin. Sillä voi olla välittömiä tai välillisiä vaikutuksia ja seurauksia.
Me olemme etuoikeutettuja saadessamme olla ihmisiä. Saamme kehittyä ja kehittää tätä maailmaa, samalla me myös valitettavasti tuhoamme sitä. Meillä on ihmisinä valtava vastuu.
Tämän vastuun ymmärtäminen vaatii paljon ajatustyötä. Myös sen vastuun kantaminen vaatii niitä valintoja, joita jokainen meistä päivittäin tekee. Me jokainen vaikutamme osaltamme siihen, millaiset olosuhteet ja haasteet jätämme seuraaville sukupolville.
Jos vastuun kantaminen luo pelkoa, voi ihan jo tällainen olemassaolon pohtiminen saada aikaan ahdistusta.
Jotta voi käsitellä tällaista asiaa, on ymmärrettävä mistä olemassaolo muodostuu, mitä se vaatii ja mitä mahdollisuuksia se antaa.
Olemassaoloaan voi pitää helposti myös itsestäänselvyytenä. Siitä ei voi olla kiitollinen, jos ei ensin ymmärrä sitä. Silloin elämä, niin oma, kuin toisen voi tuntua täysin arvottomalta, jos ei ymmärrä kyseenalaistaa sitä ensin ja huomata sitä kautta kuinka arvokasta elämä ylipäänsä on.
Sitten on toinen ääripää, jossa ajatellaan vaikeiden ja raskaiden asioiden äärellä, että miksi minä joudun kokemaan tämän. Miksi juuri minä olen olemassa ja koen tämän.
Silloin on syytä olla tekemättä hätäisiä johtopäätöksiä.
Jos kyseessä on tilanne, jossa ihminen reilusti kyseenalaistaa olemassaolonsa, ja kohtaa ne tunteet, joita asia herättää, niin silloin hän myös todennäköisesti huomaa kuinka paljon ajatustyö on hänelle työkaluja antanut käsitellä omaa tilannettaan.
Tunteet eivät ole mikään peikko, ne eivät pure eivätkä potki. Jos neutraalisti tunnistaa mikä tunne on kyseessä, havannoi mitä tuntemuksia ja ajatuksia se aiheuttaa, ollaan asian ytimessä. Silloin voi tunnnustaa kokeneensa tämän tietyn tunteen. Kun tilannettaan tarkastelee neutraalisti poistaen siitä tämän tunteen, niin tilanne todennäköisesti näyttää jo paljon arkipäiväisemmältä, ja siihen hyvin todennäköisesti löytyy uusi näkökanta ja myös mahdollinen ratkaisu.
Tämä on silloin oman elämän rakennusprojekti, jossa luodaan uutta eksistentiaalisen kriisin kautta.
Tunteiden kohtaaminen ei saa olla synti eikä häpeä. Se on ainoa tie, jolla oman minuuden saa kasvamaan ja kukoistamaan. Se on ainoa tie kehitykseen. Se on myös ihmisenä olemisen upein saatavilla oleva voimavara.
Kun me elämme tässä hyvin itsekeskeisessä maailmassa, on vain hyvä, jos yksilöt pohtivat omaa vaikutustaan ja omaa panostaan tässä maailmankaikkeudessa.
Kaikki mitä teemme tai jätämme tekemättä, ovat valintoja. Meillä kaikilla on valinnoistamme vastuu, ja ne vaikuttavat aina johonkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti