Hyi, ihan hirveää. Kamalaa, Yök. Vastenmielistä. Ihan kauheaa. En halua katsoa.
Ja mitähän muuta.... Ei nyt tule mieleen. Näitä kommentteja olen vastaanottanut koskien kehoni CRPS:ää värivaihteluiden ja turvotuksen vuoksi.
Kaikki väärin.
Se on todellisuutta!
Pitkästä aikaa otin tuoreen kuvan jaloistani, kun ne sattuivat niin sopivasti muistuttamaan mustikkaa ja mansikkaa.
Tämä on todellisuutta. Eihän se välttämättä ole vallitsevien kauneusihanteiden mukaista kaunista katseltavaa, mutta ne ovat minun jalkani, ja ne toimivat.
Kun kohtaat henkilön, jonka raajat näyttävät tältä, älä koskaan kyseenalaista kipua.
Kyllä minunkin raajani ovat kipeät, en vain tunnista sitä enää. Aivoni eivät huomaa tällaisia asioita enää, eivätkä jää niihin jumiin.
Huomasin tämän itsekin vain sen takia, että minulla on nyt liikaa aikaa keskittyä asioihin, joihin en enää normaalissa arjessa kiinnitä huomiota.
Vaikka en tunne näistä aiheutuvaa kipua, ei tämä ihan ongelmatonta ole. Sukkia ei voi missään nimessä laittaa jalkaan. Kengät hiertävät ja aiheuttavat melkoista raajan hikoilua.
Askeleita joutuu pohtimaan tarkkaan, ja tekemään silmä-aivotyötä, ja tiedostamaan askeleensa, koska helposti tässä tilanteessa raajat irtoavat otteesta ja jalka saattaa pettää alta.
Kosketusta en siedä lainkaan.
Värivaihtelut ovat autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston aikaansaannosta. Ne tulevat ja menevät, ja tulevat taas. Niitä ei voi itse hallita tai kontrolloida.
Todellisuus on sitä, että se vaatii työtä. Koko ajan on oltava kartalla siitä, mitä kehossa tapahtuu. Minäkin huomaan värivaihtelut arjen huiskeessa, mutta se aiheuttaa vain ajatuksen: huomioi raajat.
Jos nämä värivaihtelut jättää huomiotta ja antaa asian vain olla - sulkee ne mielestään ajattelemalla vaikka; hyi, mitkä raajat,- saattaa tilanne johtaa kuolioon saakka. Aivot jättävät raajat huomiotta ja ne pikkuhiljaa surkastuvat.
Alkaako olla ymmärrettävää, kun olen vähän joka käänteessä puhunut siitä, kuinka sairaan kanssa tekemisissä ollessaan on myös omaa suhtautumistaan, käytöstään ja ajatusmaailmaansa muutettava ja muokattava?
Älä koskaan vähättele tai demonisoi tällaista näkyä. Se on pahinta mitä voit sairaan tilanteelle tehdä. Vaikka kuinka olisit järkyttynyt, se olisi vastenmielistä tai olet hyvin onnellinen, ettei sinulla moista ole - voit silti olla kohtelias.
Aina voit kysyä - kuinka voit auttaa?
Itse vähättelen tämän asian merkitystä nykyään, vaikka se ei missään nimessä ole vähättelyn arvoinen. En vain jaksa jokaiselle huutelijalle selittää, että käytöstavat kunniaan.
Pärjään tämän asian kanssa, se antaa minulle suuntaviivoja,- missä mennään ja mitä tulee tehdä. Olen nimennyt sen neuvoa antavaksi oireeksi.
Ihanan kamalat ja kamalan ihanat jalkani - kiitos, että olette menossa mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti