2 vuotta kaatumisesta

Tänään, tasan 2 vuotta sitten, arkeni heitti kirjaimellisesti minut kumoon.





Vaikka talvi on ollut tänä vuonna todella leuto, vähäluminen sekä vähän liukkaita kelejä omaava, on tänään mittari kivunnut miinus viitentoista pakkasasteeseen, aivan samoin, kuin tuona aamuna 2 vuotta sitten.





Se olikin melkoinen kokemus. Vieläkin puistattaa ajatella tuota aamua, joka muutti monta asiaa.

Pohdin jo eilen sitä, mitä tämä 2 vuotta oikein on pitänyt sisällään.

No, siitä ei päästä mihinkään, että kipua on riittänyt. Ensimmäinen puoli vuotta, kun en päässyt kunnolla edes pystyyn, oli täyttä tuskaa. Se oli oikein osuva kombo CRPS:ää, vaurioitunutta hermoa ja EDS:ää. 







Puolen vuoden kohdalla, noin suurin piirtein, kun kepit tulivat kuvioihin mukaan, pääsin jo liikkumaankin. Tosin jalassa oli halvaus ja se roikkui vain kiinni toisessa jalassa. Kaikki työ liikkumiseen tehtiin käsillä ja terveemmällä jalalla.

Vuoden kohdalla kaatumisesta halvaus lähti pois ja kipeän jalan pakaralihas alkoi toimimaan.

Kuitenkin kepittely ja ensimmäisen vuoden äärimmäisen liukas talvi olivat tuoneet toisen ison haasteen arkeeni. Hermokivun yläselkään, yläraajoihin ja pään alueelle.







Viime syksynä hommattu reisituki on ollut suuri apu liikkumisen kanssa. Kuitenkaan reisilihas ei vieläkään ole kuntoutunut, eli se ei vielä kestä askeltamista.







Reisilihas ja iskiashermo ovat syypäät siihen, että vieläkään, 2 vuotta kaatumisesta, en kävele.

Kuitenkin, jos vertaan alkutilanteeseen, silloin 2 vuotta sitten, ja nyt tämän päivän tilannetta, on jalka parantunut huimaa vauhtia. 

Keppejä en käytä kotona sisällä. Tosin, en askella vielä kunnolla, vaan könkkään jalkani kanssa. 






En osaa yhtään arvioida sitä, kuinka kauan vielä joudun keppeihin kävellessä turvautumaan. Tosin, arvioinnille ei ole mitään tarvetta, siinä menee juuri niin kauan kuin siinä menee.

Entäs sitten yläselkä, yläraajat ja päänalue?

No, sanotaanko näin, että niiden toipumisen kannalta olisi hyvä, että pääsisin kepeistä eroon ja kävelemään oikein, jotta paino jakautuisi kehossa niin, kuin sen kuuluu jakautua.

Näistä kivuista en pääse eroon ennen kuin selkä ja jalat kannattelevat kehoani normaalisti.






Siihen verrattuna aika tuntuu loputtoman pitkältä. Tuskin kukaan vapaaehtoisesti haluaa hermosärkyä itselleen ja sitä jatkuvasti kuunnella.







Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät sen, kuinka heikosti kestän pään alueen kipua, joten tämä osuus on ollut minulle rankinta. Hermokipu pään alueella aiheuttaa mm sen, että leuka on kipeä, ei kärsi purra mitään, hampaisiin koskee (kaikkiin yhtäaikaa), ihoalueet ovat tunnottomia, hermokipu sykkii ihan koko päähän ja vetää kaikki lihakset, jänteet ja ihosolutkin niin kireälle, että tuntuu, kuin elefantti synnyttäsi päässä, vähintään kolmosia.







3 kuukauden yhtämittaisen päähermokivun tuotoksena aloin olla jo aika poikki. Mikään ei auttanut. Ja jos jokin auttoi, niin hetkeksi kerrallaan. Tosin nämä hetket, ovat silloin kultaakin arvokkaampia.







Tämänkin asian pidempään mukana olleet seuraajat tietävät, että lämpöhoidot ovat olleet suuri pelastus, tässä minun kiputaipaleellani.







Niin nytkin. Kun taas opettelin, miten se kannattaa tällä kertaa toteuttaa, pääsin sille asteelle, että olen tässä 6 päivää ollut ilman tätä kaikennielevää hermokipua. Se on auttanut myös jalkaan ja iskiashermoon.





Tämä on kuitenkin niin iso asia, että en suostu millään tekemään mitään sellaista turhaa, joka kivun aiheuttaa, tai tuo takaisin.






Välillä se juilii tuolla edelleen ja muistuttelee olemassaolostaan, mutta koko aikaa se ei nyt koske.

Joten kaikki turha keppien kanssa liikkuminen, painavien kantaminen tai raahaaminen ovat nyt pannassa. Minulle täytyy aikalailla tarkkaan perustella, jos joudun tekemään jotain kipua minulle aiheuttavaa, sen takia, että joku muu sitä vaatii.

Mikä sitten on ollut vaikeinta?

Epätoivo. Se on kaikkein pahinta.
Ja oikeastaan myös alistuminen siihen, että joudut taas hoitamaan uutta-vanhaa vaivaa ja siihen suurella todennäköisyydellä menee vuosia.






Siinä hetkessä, kun kaaduin, ja ymmärsin sen, että nyt kävi taas pahasti, tulevaisuuden ajatteleminen toi syvän surun. 






Niinhän se sairastaminen aina on, surutyön tekemistä, terveydestä tai ainakin terveemmästä olotilasta luopumista.







Kuitenkin sen epätoivon hetkellä täytyy löytää se kipinä, joka mahdollistaa kuntoutumisen. 






Luulisi, että vuosien kokemuksen jälkeen se olisi jotenkin helpompaa, mutta minulle se ei ollut. Tämä tuntui kohtuuttomalta iskulta vasten kasvoja, olinhan ennen kaatumista kuntouttanut itseni taas kävelemään, juoksemaan ja liikkumaan. Kerkesin tätä kaikkea tehdä 1 vuoden ja 1 kuukauden, kun taas jouduin petipotilaaksi. Silloin se tuntui kestämättömältä, koska tiesin tasan tarkkaan, mitä kuntoutuksen tie tulee pitämään sisällään, miten paljon työtä ja kipua sekä aikaa.

Millaisin ajatuksin tänään, 2-vuotis päivänä?

En osaa oikein vielä eritellä. En koe kokeneeni mitään suurta valaistumista tai oppineeni mitään suurta. 






Odotan malttamattomana sitä päivää, jolloin pääsen taas kävelemään ilman keppejä. 






Jotenkin, kun tämä tilanne ei ole vielä siinä, mikä on tavoitteena, en osaa oikein ajatella muuta, kuin tätä arkista puurtamista.






Ja sitten, kun pääsen taas kävelemään, menee vielä ainakin vuosi, jotta tasapaino on siinä tilanteessa, kuin normaalilla ihmisellä sen ajatellaan olevan.






Siis pitkä tie on vielä(kin) edessä.






Kuitenkin ajatus on jo käväissyt siellä, että mitäs sitten tämän jälkeen.. Eli tulevaisuus ei tunnu enää niin tavoittamattomalta tai synkältä. Toki varovainen olen vielä kaiken suhteen. 

Silloin, kun on jotain menetettävää, ihminen suhtautuu kunnioittavasti siihen. Tämä on asia, jonka terveyden/ liikuntakyvyn menetys opettaa.