Yksinäisyydestä

Näin pääsiäisviikolla vietetään Ilta-Sanomissa yksinäisyyden viikkoa. Huh, kevyt aihe.






Olen lukenut jos jonkinlaista tarinaa, siitä mitä yksinäisyys on, ja mitä se saa henkilöt tuntemaan. Eniten ovat koskettaneet lasten ja nuorten kertomukset sekä vanhusten.






Tästä on tehty myös poliittinen asia. Eri puolueet ovat ottaneet kantaa, kuinka heidän mielestään nämä asiat ratkaistaan. Puhutaan jopa yksinäisyydestä uutena kansantautina.

Ja sitten on onnistuneesti sekoitettu tähän soppaan sekin, että yksin elävä on yksinäinen.

Yksin ja yksinäinen eivät ole toistensa synonyymeja. Ne tarkoittavat aivan eri asioita.

Henkilö voi olla yksin, mutta ei välttämättä ollenkaan yksinäinen.







Kun taas toisaalla voi olla henkilö, jonka ympärillä on 100 ihmistä, mutta hän silti tuntee itsensä yksinäiseksi.







Yksinäisyyden tunne on subjektiivinen tunne. Se ei koostu kaikilla yksilöillä saman kaavan mukaan. 

Minua ihmetyttää se, mitä tämä meistä suomalaisista kertoo?

Meitä on täällä yli 5 miljoonaa ihmistä, ja silti yksinäisyys on saanut jo kansantaudin aseman.

Mitä yksinäisyys tarkoittaa aina sitä kokevalle yksilölle?

Olen jokin aika sitten tavannut erään yksinäisyyttä potevan henkilön. Olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, koska mielestäni se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin kysäistä kuulumisia, jos kerran tietää tällaisesta tilanteesta.







Samaan hengenvetoon, kun hän valitti siitä, kuinka yksinäistä elämä on, hän haukkui kaikki tuntemansa ihmiset aivan lyttyyn. Kenellä oli vikaa ulkonäössä, joka ei häntä miellyttänyt. Kenen syömistottumukset eivät olleet hänelle mieleen jne.






Pohdin siinä sitä kuunnellessani, mitähän tarinaa minusta kerrotaan eteenpäin. Mikä minussa oli vialla.

Tästä heräsi ajatus siitä, että onko suomalainen kulttuuri ilkeä? 

Meillä on paljon kiusaamista. Sen kirjo yltää ihan minne vain. 

Meillä ollaan vasten kasvoja ilkeitä.

Meillä arvostellaan ääneen ja puhutaan pahaa takanapäin.

Jos siis kukaan ei oikein tykkää kenestäkään, niin miten sitä voisi olla ystäviä?

Olisiko meillä kaikilla oman asenteen päivittämisen paikka?

Tuleeko tervehdittyä ihmisiä? Tuleeko hymyiltyä? Tuleeko sanottua jotain mukavaa toiselle?
Tuleeko oltua toisen henkilön luottamuksen arvoinen?

Yksinäisyyttä kokeva voisi pohtia puolestaan sitä, mihin tarpeeseen tarvitsee toista henkilöä?

Kuka tahansahan ei kelpaa, jos yksilö tuntee, ettei häntä ymmärretä tai hän ei kuulu joukkoon. Henkilön pitäisi vastata tarpeeseen ajatella samalla tavoin ja omata samanlaiset arvot, kuin yksinäisyyttä kokeva yksilö.







Ystävällisyydellä ja hyvillä käytöstavoilla voi jo tehdä ihmeitä. Se jää aina vastaanottavan yksilön vastuulle, kuinka hän niihin vastaa ja reagoi.