Olen tässä nyt potiessa tätä jalkaa pohtinut kovasti tänä vuonna 10 vuoden takaista tapaturmaa. Muistivälähdyksiä on tullut paljon. Tämä tilanne nyt muistuttaa osaltaan tuota tapahtumaa miltei 10 vuoden takaa.
Olen pohtinut sitä, mikä nyt on erilaista.
Tottakai se, että tilanne ei ole millään tavalla enää uusi.
Minua kuitenkin aika rajusti järkytti se, että kaaduttuani olin taas siinä tilanteessa, että toinen jalka ei toimi eikä kanna. Henkisesti se oli kova isku.
Kivun keskellä kiukutti ja katkeruus tuntui nostavan päätään. Mielestäni tämä oli niin epäreilua, olinhan tehnyt ihan mielettömän urakan, että olen saanut kävelykykyni takaisin.
Itkin surua ja murhetta pois. Ja samalla huomasin, että kun itken ja puran pahan oloni, niin se koko ajan helpottaa.
Ensimmäisen viikon jälkeen tuntui jo ihan naurettavalta valittaa koko asiasta, vaikka kivun olisin kyllä antanut pois ihan mielelläni.
Olin kuitenkin tilanteessa, jossa ei auta kuin toimia ja hoitaa asia kuntoon.
Olin saanut jälleen osan tarmostani takaisin.
Sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun erään henkilön kanssa.
Hän halusi oikeasti kuunnella, mitä minulle on käynyt ja missä mennään nyt. Hän oli todella myötäelävä ja myötätuntoinen.
Hän lausui seuraavaa: "On se niin harmillista, että sinulla on niin vaikeaa. Sinun elämässäsi on ja on ollut muutenkin niin paljon vastoinkäymisiä. Olet ihmeellinen, kun jaksat olla niin positiivinen."
Hetken aikaa olin aivan sanaton.
Siinä muutamien sekunttien aikana analysoin tuon koko lausuman, mitä se oikein tarkoittaa. Ymmärsin, että me ajattelemme elämästä hyvin eri tavalla.
Kiitin häntä myötätunnosta. Jouduin kuitenkin kertomaan hänelle, että minä en ajattele asiaa suinkaan noin.
Minulle tämäkin koettelemus, jos sitä siksi voidaan kutsua, on oppimiskokemus. Kaikesta, mitä elämässä tapahtuu, tai ei tapahdu, voi oppia jotain.
On totta, että minun elämässäni on tapahtunut paljon erilaisia asioita. En kuitenkaan ajattele, että olisin jotenkin arvottomampi ihminen sen takia.
En koe, että olisin jäänyt paitsi ns. normaalista elämästä, koska tämä on minulle normaalia. Elämässä sattuu ja tapahtuu.
En myöskään ole mitenkään tavanomaista positiivisempi. Minä vain suuntaan energiani siihen, mitä tarvitsee tehdä, jotta tilanteen voi korjata. Se vaatii keskittymistä, se vaatii tekemistä.
En tiedä ymmärsikö hän minua. Kuitenkin, jos yksilö ajattelee elettävän elämän olevan tietynlaista ja sitten tapahtuu jotain, joka rikkoo illuusion, voi masennuksen ja pettymyksen kanssa olla todella vaikeaa elää elämää, jota ei koe omien ajatusten mukaiseksi.
Keskustelumme lopuksi päädyin lohduttamaan häntä.
Lopulta päädyin itsekin ajattelemaan asiaa taas uudelta kantilta. Olin monta päivää voivotellut itselleni sitä, kuinka monen kuukauden kuntoutuksen jalka vaatii, kunhan ensin pääsen kunnolla askeltamaan.
Keskustelun jälkeen kuitenkin tajusin, ettei se välttämättä ole yhtään paha asia. Voin kehittää uusia metodeja pitää huolta itsestäni.
Jalan kohdalla oli heikko kohta kehossani, jota en ollut tiedostanut. Nyt saan mahdollisuuden korjata tätäkin asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti