Minä olen ilmeisesti jotenkin niin neutraali, että tietyntyyppiset ihmiset projisoivat minuun jonkin tietyn tunteen tai mielikuvan ja vihaavat minua sitten sen mukaan.
Kun keppien kanssa olin liikkeellä toisena vuonna, jolloin toinen kinttu oli halvaantunut,
Tuli luokseni mies, joka ojensi minua käyttäytymään asianmukaisesti.
Näytin varmaan kysymysmerkiltä. Pyysin häntä selittämään.
Hän oli nähnyt minun juoksevan pitkin pihaa alasti.
Repesin nauruun. Luulin hänen vitsailevan.
Ei vitsaillut.
Tämä herra oli yli 80 vuotias ja nähnyt tämän hahmon ikkunastaan talon ylimmistä kerroksista.
Olin itsekin nähnyt saman hahmon juoksentelevan pihalla. Ihan vaatteet päällä, tosin.
Ehdotin hänelle, jos hän sekoittaa minut ja tämän toisen henkilön.
Ei. Ei. Se olit ehdottomasti sinä.
-No, oliko sillä juoksevalla hahmolla kepit. Minä en pysty tällä kintulla juoksemaan. Kysyin minä.
Hän vastaa: Ei ollut. Ilman keppejä nakuna juoksit.
Vai niin. Jos se oli unta? Ehdotin.
Hän suuttui. Minä näin. Sinä se olit.
Silloin kysyin ajankohtaa, koska tämä oli tapahtunut.
Hän kertoi.
Minä jatkoin. Niin, se en ole voinut olla minä, sillä tuona aikana en ole ollut koko paikkakunnalla.
Hän vihaisena: No sitten se oli edeltävällä viikolla.
Sinä se olit! Samassa hän löi kepillään lattiaa dramaattisesti ja mylvi mennessään, että minä se olin.
En ollut. Edelleenkään. Silti legenda asiasta elää yhä.
Eli, oikeasti oli juoksennellut nuori tyttö pihalla. Vaaleissa beigen värisissä vaatteissaan. Joku muu. En minä.
Kaksi asiaa sattui viikon sisään vuosia sitten. Danko eli vielä tuolloin.
Olimme tulossa lenkiltä ja astuimme omaan rappukäytävään.
Siellä tiemme tukki mies, joka haiskahti kovasti vanhalta viinalta.
Hän kysyi, tiedänkö missä Marjukka on?
-En valitettavasti tiedä, vastasin.
Samassa hän tarrasi käteeni. - Sinä olet piilottanut Marjukan. Hän varasti minulta.
-Ole hyvä ja päästä irti. Käskin.
Ei hän kuunnellut tai kuullut. Yritin päästä hissiin, mutta hän ei päästänyt irti käsivarrestani.
Nopeasti ajattelin. Ohjasin toisessa kädessä Dankoa hihnalla kohti portaita.
Kun hän oli oikeassa suunnassa, päästin irti taluttimesta ja huusin täysiä: Mene!
Danko lähti kuin ohjus portaita ylös.
Mies yllättyi. Tuon yllätyksen suoman hetken turvin työnsin hänet tieltäni ja syöksyin portaisiin.
Mies tuli perässä. Tosin hänellä petti kunto jo viidennellä portaalla.
Jatkoimme juoksua. D ei pysähtynyt, vaikka yläkerroksissa piileskeli pelosta vapiseva nuori nainen.
Tuo ihminen katsoi minua luullen, että annan hänet ilmi tälle miehelle.
Nostin sormen huulilleni. Sen jälkeen juoksin hänen ohitseen.
Vilkaisin taakseni. Hän näytti helpottuneelta.
Viimein kotona. Tuli itku.
Danko tosin tuli kerjäämään kehuja. Oli ne ansainnut. Toimi juuri niin kuin pitikin.
Valitettavasti silloin kun minua kohdellaan väärin, en piittaa tippaakaan siitä, kohdellaanko tätä henkilöä oikeudenmukaisesti.
Toinen tapaus.
Olimme lenkillä Dankon kanssa, kun yhtäkkiä auto hidasti kohdallamme ja kiilasi meidän eteemme tukkien tiemme.
Ikkuna aukeaa. Mies autossa on järjettömän vihainen ja huutaa minulle: Voisit edes tervehtiä!
- A-Anteeksi. Mielestäni en kyllä tunne teitä. Kuka olette? Sopertelin.
-Hän vastaa: Älä kuule yritä. Minä tiedän sinun olevan Olivia ja olemme sentään harrastaneet seksiä.
-No emme kyllä ole. Minä olen valitettavasti Odessa, en Olivia. Te sekoitatte minut nyt toiseen henkilöön. Tiedän kuitenkin kehen.
Hän vain väitti kiven kovaan minun olevan Olivia.
Pyysin häntä katsomaan kasvojani tarkemmin. Ja koiraa. Olivialla oli erilainen koira, kuin minulla.
Hänestä henki pidätelty väkivalta. Hän vaan pää punaisena huusi, että olen Olivia.
Minut valtasi järjetön pelko. Ymmärsin, että tuo ihminen ei välitä totuudesta tuon taivaallista.
Hänen miehuuttaan ja ylpeyttään sekä kunniaansa on loukattu. Tuo raivo kohdistuu juuri minuun, koska HÄNELLE minä olen Olivia. Tai ainakin edustan häntä.
Danko oli haistellut tilannetta ja itse tullut viereeni niin, että olimme valmiusasemissa pinkomaan pakoon.
Tämän kun huomasin, annoin kuljettimeen merkin, ja silloin meitä vietiin. Yksissä tuumin juoksimme kotiin saakka.
Kolme päivää tuon tapauksen jälkeen kyykin ulkona kerätessäni Dankon kakkoja.
Yhtäkkiä D tuli luokseni ja kuonolla tökkäsi kättäni. Katsoin minne hän katsoo ja pelko hulmahti taas hurjana.
Tuo mies seurasi meitä.
Hengitin syvään. Kuiskasin Dankolle: Kuule kulta, meille tuli taas juoksuhommia.
Ja niin me juostiin pakoon. Taas.
Tuon jälkeen vaihtelin lenkkejä.
Olimme seurassa lenkillä, kun tuo mies kolmannen kerran tuli meitä vastaan.
Jähmetyin kauhusta.
Kuitenkin, meidät nähdessään hän karahti aivan tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vaihtoi toiselle puolen tietä.
Tästä vedin johtopäätöksen, että todennäköisesti hän oli viimein löytänyt oikean Olivian.
Sen jälkeen en ole koskaan törmännyt häneen enää.
Eikös sitä Sanassakin sanota..
Kamelin on helpompi kulkea neulansilmän läpi, kuin ihmisen myöntää virheensä.
Todisteet. Aina vaan ne todisteet.
Nykyään olen jo niin paatunut näille väärille syytöksille, että haastan toisen.
Nyt sanoisin tälle viimeiselle herralle..
- Ok, jos kerran olet nähnyt juuri minut ilman vaatteita, silloin osaat kertoa
missä kohtaa kehossani syntymämerkkini sijaitsee,
miltä se näyttää ja tuntuu
sekä kuinka suuri se on.
No?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti