Näkemysero

Saatiinpas siskon kanssa riita aikaiseksi. Tai lähinnä hän suuttui minulle. 

Ihan niinkin kevyestä aiheesta, kuin lasten elatus.

Voi hitsi. Siskoni koki melkoisen kolauksen, sillä en ollut asiassa ollenkaan hänen kanssaan samaa mieltä.

Hänen puoleltaan se on arvokysymys.

Minä näen asian puhtaasti juridisena kysymyksenä, joka on myös arvokysymys, mutta se ei heikennä arvon määrää millään tavoin.

Tämä olettamus on paha asia. Hyvä tietysti, että totuus tulee ilmi.

Jos se on vedenjakaja, niin silloin se sitten sitä on. Sen mukaan pitää toimia.

Näin oman kokemukseni pohjalta uskon vakaasti siihen, että lapsen huoltajalle kuuluvat niin lapseen kohdistuvat oikeudet kuin velvollisuudetkin. Huoltaja on se, joka sitä virallisesti ja juridisesti on. 

Sillä ei ole mitään tekemistä biologian kanssa. 

Nämä sinun, minun, meidän asiat ovat vähän vaikeita. Jokainen toimii parhaan kykynsä mukaan.

Jos minulla olisi mies, jolla on jo biologinen lapsi ja asuisimme yhdessä sekä kasvattaisimme lasta yhdessä.

Kyllä. Lapsi olisi minun bonus lapseni.

Jos meille tulisi ero, en maksaisi lapsesta elatusmaksuja. Hän ei olisi minun.

Hänellä on virallisesti isä, oma isä, joka on hänestä elatusvelvollinen.

Jos kuitenkin olisin adoptoinut tämän lapsen juridisesti, silloin hän olisi minun VIRALLINEN lapseni. Oma lapseni. 

Eron tullessa tietenkin maksaisin hänen elatustaan. Ja minulla olisi viralliset oikeudet myös tavata tätä lasta. Omaa lastani. 

Siskoni mukaan ensimmäisessä tapauksessa en pitäisi huolta lapsesta. 

Niin. En paremmin osannut asiaa hänellekään selittää. 

Oikeudet ja velvollisuudet. 

Minun mielestäni lapsi kuuluu sille ihmiselle, joka hänestä on virallisesti vastuussa ja elatusvelvollinen. 

Eihän se poissulje sitä, että kenelle tahansa voi antaa rahojaan tai huolenpitoaan niin paljon kuin ikinä haluaa. 

Sen, kenelle tuo asia kuitenkin lapsen täysi-ikäisyyteen saakka kuuluu, on vastuullinen sen hoitamaan. 

En tiedä törmääkö tämä asia nyt siihen, että äiti on aina äiti ja naisen on huolehdittava lapsista, olivatpahan ne omia tai ei?

Se on melkoinen oletus. 

En saata ollenkaan ajatella, että voisin olla lapselle äiti, jolla jo sellainen on ja on elossa sekä mukana lapsensa elämässä. Siis ei ole luopunut oikeudestaan olla äiti. Vaan on sitä ja haluaa ollakin.

Voisin olla turvallinen aikuinen, mutta en äiti. Koska hänellä on jo yksi äiti. Oma äiti. 

Eihän lapseen olisi silloin olemassa virallista suhdetta huoltajana. 

Lisäksi minulle henkilökohtaisesti eriarvoisuus kahden aikuisen välillä lapseen nähden on vedenjakaja. 

Se, että toinen voisi sanoa minulle, että en voisi.. tai minulla ei olisi oikeutta.. HÄNEN lapseensa. 

Minun kanssani tuo ei vain toimisi. Se ei olisi minun perheeni. Siinä silloin eläisi kanssani osa jotain toista perhettä. Sitä en kestäisi.

Kun taas adoptoidessa tuo ongelma poistuu. Silloin ollaan tasavertaisina kasvattamassa lasta yhdessä. Tasavertaisesti lapsesta yhdessä vastuussa. 

Joten tämän naisoletusmallin mukaan en ilmeisesti ole kovin äidillinen tai vastuullinen tyyppi? 

Tai sitten juuri sitä olen. 

Se riippuu siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsoo. 

Minulle perheeseen kuulutaan silloin, kun siitä(kin) on viralliset todisteet ja dokumentit olemassa tai sopimukset, jotka on tehty. 

Silti voin välittää ja tykätä sekä kantaa vastuuta tai huolta muistakin tyypeistä.