Aistien varassa

Nuorena opiskelijana olin tulossa arki-iltana joskus seitsemän aikoihin illalla kotiin.

Kävelin ruutukaavalla suoraa tietä, kun tunsin ikävän tunteen niskassani. Se tiesi pahaa.

Vilkaisin olkani yli ja takanani käveli mies noin puolen korttelin etäisyydellä.

Kiihdytin tahtia. Tuo mies teki samoin.

Lähdin juoksemaan, tuo mies teki samoin.

Hidastin kävelyyn, tuo mies teki samoin.

Minulle oli päivänselvää, että hän seurasi juuri minua.

Käännyin kotikadulle, jossa koti oli suoran tien ja noin puolen kilometrin matkan päässä. Katuvalot.

Näin jo kaukaa, että meillä paloi valo. Oppiäitini oli kotona.

Tiellä ei ollut ketään. Ei ristinsielua, ei yhtään autoa. Ei ketään, jolta pyytää apua.

Eipä tietenkään. Oli vain selvittävä itse.

Siinä kävellessä, vaikka olin pelosta sekaisin, komensin itseni ajattelemaan.

Oli selvää, etten halunnut johdattaa häntä kotiini. En halunnut oppiäitiäni saattaa vaaraan. Enkä halunnut suoraan tarjoilla tälle ihmiselle sitä tietoa, jos vaikka ei sitä tiennyt.

Niinpä mietin kuumeisesti vaihtoehtoja.

Tarkistin tilanteen. Mies oli edelleen puolen korttelin päässä minusta.

Silloin minä pelosta huolimatta sisuunnuin ja kirosin. 

Perkele. 

Jos olet tullut tappamaan minut, saat tehdä töitä hommasi eteen. Mitään ei sinulle ilmaiseksi anneta. 

Niinpä tallustelin rauhallisesti eteenpäin. Kunnes erään kerrostalon kohdalla säntäsin juoksuun ja sukelsin talon alaovesta sisään. Samantien syöksyin takaovesta ulos pimeyteen.

Piilouduin autokatokseen varjoihin odottamaan.

Kohta porraskäytävä kylpi valossa ja tyyppi kerros kerrokselta etsi minua.

Silloin säntäsin pimeyden turvin kiertotietä kotiin.

Aistit. Ne kertovat. Niihin on luotettava.

Viime vuonna olin varma, että kuulin laukaistun aseen äänen. 

Ensin olin jättää asian sikseen. Sitten vatsassani velloi sama tunne, kuin aina väkivaltaisen kuoleman edessä.

Tiesin ottavani riskin. Tiesin menettäväni uskottavuuteni, tai sen rippeet.

Pohdin kuitenkin, että se on pienempi paha. Jos ihmishenki joko säästyy tai totuus selviää, silloin se on käypä hinta siitä.

Niinpä sain erään henkilön hulluuden partaalle. Hän on kyllä niin kiltti. Aina valmis kuuntelemaan minun juttujani, vaikka ei itse niihin uskokaan.

En antanut periksi. Perustelin asiaa eri näkökulmista, vaikka selvisi ettei kenellekään ole mitään käynyt. Kaikki hengissä. Toistaiseksi.

Olin vakuuttunut, että kyseessä on ase. Jätin asian sitten siihen, sillä asialle ei kukaan mahtanut mitään. 

Pelkäsin tosin joka kerta äänen kuullessani. 

Pohdin, kuka ja miksi? 

Kunnes viides kerta tuli, jolloin ääni kuului. Aikalailla samaan syssyyn saapui ambulanssi. 

Tilanne oli päättynyt. 

En tiedä mitä kävi ja kenelle. Huhu tiesi kertoa, että joku halusi päästä hengestään. 

En ole kertonut tätä tälle hulluksi tekemälleni kiltille ihmiselle. 

Sillä ei ole merkitystä kuka oli oikeassa tai kuka ei. Minulle riittää se, että ihmiset ovat saaneet apua ja tilanne on selvinnyt. Muulla ei ole merkitystä. 

Aistit kyllä kertovat.