Tänään on vuoden tärkein päivä.
Päivämäärällisesti sillä ei ole mitään merkitystä. Viikonpäivällä ei ole mitään merkitystä.
Luonnolla on.
Tänään on kevään ensimmäinen päivä. Minulle.
Tänään, keskellä sydäntalvea tuntui kevään ensi tuulahdus.
Sen haistaa, sen tuntee.
Aurinko lämmittää hankia, viima viuhtoo kylmää ilmaa. Silti ilmassa on ensimmäinen tuntu keväästä.
Voi, miten se luo toivoa.
Maalla asuessa luonnon oman rytmin tuntisi, kokisi ja näkisi vielä voimakkaammin.
Minä elän auringon mukaan.
En käytä verhoja, enkä pimennysverhoja. Luonnonvalo on paras valo. Sen vuoksi talvi tuo tietynlaista ahdistusta, koska joutuu käyttämään keinovaloa.
Tänään tuo talven tuoma ahdistus hävisi. Luonto itse sai sen aikaan.
Olen tässä pohtinut, miksi ihminen asuu kaupungissa. Tai miksi lähinnä minä teen niin.
Käytännön sanelema pakko.
Olen etsinyt aktiivisesti sitä omaa asuinpaikkaa.
Turhauduin jo. Ajattelen asiaa vain järjellä.
Eräs viisas ihminen sanoi minulle, että arvot eivät vielä ole oikein. Tai ne ovat väärässä järjestyksessä. Siksi homma ei tuota vielä toivottua tulosta.
Ensin luulin hänen viisastelevan.
Asiaa pohdittuani tulin samaan lopputulokseen. Joten hän oli viisas.
Samalla, kun olen tehnyt tätä omaa arvoremppaa ja pohtinut järkeä ja tunnetta,
Tulin ymmärtäneeksi erään minulle kerran tärkeän ihmisen ratkaisun.
En sitä aikoinaan tajunnut. Miten olisinkaan. Minulla puuttui siihen tarvittava elämänkokemus. Kunnioitin hänen ratkaisuaan, vaikka en sitä pystynyt ymmärtämäänkään.
Olen itse samassa tilanteessa. Samojen arvokysymysten äärellä.
Kysymys on oikestaan rohkeudesta. Uskalluksesta.
Mitä minä pelkään?
Moniakin asioita. Miksi?
Jos löydät itsellesi juuri sen oikean ratkaisun,
Mikä siinä on pahinta, joka voi tapahtua?
Vastoinkäymisiä on aina. Niihin on olemassa myös ratkaisuja. Aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti