Eilen minä pääsin ulos! Ihanaa! Olen niiiiin onnellinen, että meinaan vieläkin ihan pakahtua. 😍 Sain kuviakin, useita!
On pakko purkaa jo eilinen ja sen tuomat opit, vaikka varsinaisesti viikko on vielä kesken. Etteivät vain unohdu.
Näin aamulla taivaanrannan hehkuvan vaaleanpunaisena. Tuli kiire syömään ja siitä sitten pukemaan ja ulos.
Keli oli todella hyvä. Yhtään ei ollut liukastakaan.
Ajattelin käpsytellä joelle ensin ja katsoa siitä sitten, minne saakka jaksan. Kepit olivat mukana, varmuudeksi.
Minulla heittää tasapaino, meinaan kaatua vasemmalle, siksi on oltava ulkona tuki. Ja ihan muutenkin. Ei uskalla riskeerata nyt saavutettua tulosta.
Joki olikin miltei kokonaan jäässä. Muutama sula kohta kuvia varten.
Seisoin keppeihin nojaten kuuntelemassa veden solinaa.
Luokseni tulee mies, jonka mielestä minä suunnittelin itsemurhaa hyppäämällä jokeen.
Tilanne eteni niin nopeasti etten kerennyt reagoida mitenkään, kun hän oli jo mennyt.
Järkyttyneenä tuijotin joessa olevaa postimerkin kokoista sulaa kohtaa, josta virtaavaa vettä olin kuunnellut.
Ensin olisi pitänyt kiivetä korkean kaiteen päälle, saada siitä hyppy osumaan tuohon 50 cm x 30 cm reikään, jota kiersi ainakin 15 cm paksuinen jääkerros, ja siinä oli vettä häthätää nilkkoihini asti.
Siis tuohonko pitäisi saada itsari onnistumaan?
On kait niitä nyt helpompiakin konsteja olemassa..
Tämä mies oli itse hyvin ärtynyt ja hänellä oli jokin aggressio.
Jätin asian omaan arvoonsa, sillä olin tullut nauttimaan ulkoilmasta ja luonnosta.
Käpsyttelin hitaasti linnunlaulua kuunnellen eteenpäin.
Vastaan tulee vanhempi rouva, joka tiukkaan sävyyn kysyy minulta.. - Miksi kävelet noin hitaasti? Oletko kaatunut, kun olet noin hidas?
Nyt sain jopa suuni auki. - En oikeastaan tarvitsisi keppejä. Ne ovat turvana, sillä kaaduin 4 vuotta sitten. Jalka meni sijoiltaan nivusesta, hermo jäi puristuksiin ja jalka halvaantui.
Kuitenkin 3,5 vuoden jälkeen, viime kesänä aloin kävellä omin jaloin, ja nyt en uskalla ottaa kaatumisen riskiä.
Täti vastaa.. - Oi kauheeta! No tietenkin sinun pitää kävellä keppien kanssa. Ehdottomasti. Hänelläkin on sitä ja tätä.. Hänkin käyttää kävelysauvoja.
Ja sitten rupateltiin ihan muuta.
Tässä tapauksessa minun oli pitänyt suorittaa ensin jotain kunnioitusta herättävää, jolloin minulle heltisi lupa kävellä hitaasti ja keppien kanssa.
Pääsin jatkamaan matkaa. Metsään en päässyt, kun siellä oli polun paikalla hiihtolatu.
Kuljin koirien pissityspolkua. Tikka tai Palokärki oli työn touhussa. Rytmissä hakkasi puuta. Toinen komppasi hakaten välirytmiä katulampun päällä. Titityy kuului niin iloisesti.
Aurinko paistoi. Lumi oli puhtaan valkoista. Puut kaartuivat lumen painosta. Ilmassa oli ripaus kevättä.
Minulle tuli niin haikea olo. Ennen tätä pystyi tekemään joka päivä, useita kertoja.
Päätin tavoitella tuota asiaa taas tulevaisuudessa.
Siinä jotenkin niin konkretisoitui se, mitä on menettänyt. Tällainen ulkoilmaihminen pakotetaan neljän seinän sisään ja viedään liikuntakyky.
Kuvaisin sitä niin, että on kuin lintu häkissä, jonka ovi on auki. Siivet ovat kuitenkin murtuneet, joten ei voi lentää.
Pohdin siinä, voi kun ihmiset ymmärtäisivät minkä hinnan minä tästä maksan. Ensin menetyksenä. Sitten suorituksen jälkeisenä kipuna.
Ja silti, tuo 2 tuntia ulkona oli parasta mitä minulle viime heinäkuun jälkeen, kun aloin kävellä itse, oli tapahtunut.
Kävelin vajaat 2 kilometriä kahdessa tunnissa. Kiinnitin huomioni eläinten jälkiin ja yritin arvailla mikä eläin siitä on kulkenut ja minne ollut matkalla.
Kokemus oli ehkä jopa eeppinen.
Niihin oppeihin sitten..
Ymmärsin tänä aamuna noiden kahden ihmisen käytöksen.
Heillä ei ollut kummallakaan mitään minua vastaan. Tai siis tietenkin kohdistui minuun, mutta ei henkilönä.
Kyse on siitä, että minä olen itsessäni niin neutraali, että HENKILÖN oma tunne heijastuu minusta takaisin.
Tämä mies oli ehkä itse ajatellut tai kokenut jotain itsetuhoista. Hän saattoi olla masentunut tai koki kovaa tuskaa.
Hän näki minut siinä ja tunne assosioitui aikeeksi, jota ei minulla koskaan ollut. Se oli hänen mielessään ja hänen ajatuksenaan.
Samoin tämä täti. Häntä vaivasi itseään ajatus hitaudesta. Se assosioitui minuun jostain syystä. Ehkä nuori ihminen hitaasti liikkuen osui juuri tuohon ajatukseen, joka sai aikaan negatiivisen tunteen.
Eli ihan turhaan olisin ottanut itseeni. He eivät oikeasti arvostelleet minua henkilönä tai suoritustani, vaan he kohtasivat pahimman pelkonsa minun kauttani.
Voi, kun tuonkin olisin ymmärtänyt jo vuosia sitten. Olisin säästynyt monelta mielipahalta.
Tämä opettaa vielä sen, kuinka tärkeää asioista on jutella. Sanoittaa sanoiksi asti se, mitä on mielessä. Sitten pohtia, onko se tarpeellista tai oikein.
Toinen oppi. Minä omaksuin 14 vuotta sitten ajatuksen: Saat sen, mistä luovut.
Eilen todistin tämän olevan niin totta.
Vaikka olen aina arvostanut ulkoilmaelämää ja liikuntaa. En koskaan ole kuitenkaan ymmärtänyt sen ARVOA.
Kun tuon kaiken menetti, ja se lakkasi olemasta itsestäänselvyys.
Se kirkasti asian arvon. Siitä tuli korvaamatonta.
Ärsytys nolla.
Henkistyminen.. Oivalluksia.. Ilmeisesti edelleen oikealla tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti