Näihin aikoihin tulee kuluneeksi noin vuosi siitä, kun vastaanotin uutisen erään henkilön poismenosta. Hän oli päättänyt päivänsä itse, oman käden kautta.
Me olimme joskus ystäviä. Nyt tuntuu, että siitä on aikaa ihmisikä, vaikka todellisuudessa aikaa on kulunut vasta reilut 10 vuotta.
Kuitenkin ne kuluneet 10 vuotta asuimme viereisissä kaupungeissa, mutta arkemme eivät enää kohdanneet. Yhteydenpito vain hiipui elämän tuodessa uusia asioita molempien arkeen.
Tottakai uutinen järkytti. Suru pyyhki ylitseni. Minulla on kestänyt nyt suunnilleen vuoden käydä läpi tätä asiaa.
En tiedä syytä sille, miksi hän päätyi tällaiseen ratkaisuun.
Olen pohtinut meitä, silloin kuin olimme paljon yhdessä, ja olen yrittänyt sitä kuvaa sovittaa yhteen tämän lopputuloksen kanssa, eikä se mielestäni täsmää.
Tänään kuitenkin ymmärsin, että enhän minä todellakaan tuntenut tätä henkilöä nyt reilut 10 vuotta myöhemmin. En tiennyt hänen lähtökohtiaan.
Jokainen muutos arjessamme ja elämässämme muuttaa lähtökohtiamme, joten muutumme väkisin niiden mukana, halusimme tai emme.
Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että hän oli minulle silloin ennen merkityksellinen henkilö. Meidän arkemme kohtasivat useamman vuoden ajan.
Meidän jokaisen arki kohtaa mitä erilaisempia haasteita. Asioiden ei tarvitse edes aina olla maata mullistavia tai dramaattisia, vaan ihan tavallinen arki, rutiinit, väsymys jne. voivat aikaansaada sellaisen kierteen, josta on vaikea päästä irti. Tai siinä on vaikea nähdä enää mitään mieltä tai järkeä.
Aina tällaisissa tilanteissa jälkeenpäin sanotaan, että olisipa hän nyt puhunut jollekin tms.
Rehellisesti, kuinka moni pelkää näin vaikeita asioita?
Minä ainakin myönnän, että nämä äärimmäiset ratkaisut pelottavat minua.
Vaikka toinen olisi kuinka läheinen, etäinen tai muuten vaan tuntematon. Kuinka moni oikeasti välittää?
Lisäksi tällaisessa tilanteessa on mahdollista, että henkilö on ottanut asiaa puheeksi jossain muodossa, mutta vastapuoli ei ole tarttunut täkyyn, tai on ohittanut olankohautuksella toiselle tärkeän asian itselleen merkityksettömänä.
Kaiken kruunaa ahdistavassa tilanteessa olevan henkilön tunnelinäkö. Vain päämäärä tuntuu enää merkitykselliseltä, mikään muu ei.
Henkilö voi myös ajatella olevansa täysin merkityksetön, eikä kukaan häntä kaipaa. Tai muiden on parempi olla ilman häntä.
Tämä ei kuitenkaan koskaan ole totta. Jossain on aina joku, jota jokaisen elämä jossain määrin koskettaa. Joku aina suree.
Miten paljon enemmän meidän pitäisi kyseenalaistaa itseämme ja toisiamme?
Kuinka paljon enemmän meidän pitäisi huomioida merkityksellisiä asioita elämässä?
Milloin suhde toiseen henkilöön muuttuu oletukseksi sen sijaan, että oikeasti keskittyisimme huomioimaan, havannoimaan, kysymään ja kuuntelemaan. Ja vielä ymmärtämään sekä keskustelemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti