On tämä elämä välillä ihan hullunkurisen hauskaakin. Eilen sanoin eräälle henkilölle, että nyt on meidän molempien elämässä ollut niin paljon negatiivista voimaa viime ajat, nyt alamme jahdata positiivista voimaa ja odottamaan mielekkäitä asioita.
Hän naureskeli minulle, että uskotko tosissasi tuohon. Sanoin uskovani.
Tänään sain yllättäen puhelun aamupäivällä. Ilmoitettiin, että meidän lenkkeilymme ja ulkoilumme Dankon kanssa tullaan tarkastamaan kahden tunnin päästä.
Käteni valahtivat ihan tunnottomiksi, kun jännitin asiaa niin kovasti. Tiedän, että olen tehnyt kaiken vaaditun, mutta siltikin pelotti, mitä jos vaikka uusia ilmoituksia meistä on tehty.
Sitten vielä ilma. Vettä tulee kuin saavista kaatamalla ja Dankohan ei silloin kävele mihinkään. Danko on ulkoilmakoira tasan omilla ehdoillaan. Sade, pakkanen ja huonot ilmat eivät siihen sisälly. Sitä varten meillä on rattaat, jotta pidemmät ulkoilut ja vaellukset sujuvat hyvin.
Laitoin Dankolle sadeviitan päälle, ihan siinä toivossa, että se hämäisi koiraa niin, että ulkoilu saataisiin sujumaan moitteettomasti.
Mahdottomia odotin. Ei sujunut. Mutta todisti tämä meidän ulkoiluyritys nyt sitten kaiken sen, mitä olin kertonut näille viranomaisille. Näkivät omin silmin. Tahallani en ole koiraa kevättä sisällä pitänyt, vaan olosuhteiden pakosta.
Olemme nyt sitten vapaita. Mitään ei ole enää vireillä ja me olemme nyt puhtaita tämän asian suhteen.
Tuntui, kuin 50 tonnia olisi painoa otettu harteiltani pois.
Huh huh, että helpotti.
Ja sanonpahan vain, että myös tämä henkilö, jonka kanssa eilen juttelin oli saanut tänään puhelun, jonka sisältö oli erittäin suuren positiivisen voiman omaava. Onnittelut hänelle!
Että, uskonko tosiaan.... Uskon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti