Juu, on raflaava otsikko, tiedän. Joskus pitääkin olla, jotta ihmismielen saa reagoimaan.
Mitäs se otsikko oikein pitää sisällään?
Ensimmäiseksi kysyn: puolustatko elämää?
Tämän luulisi olevan hyvin helppo kysymys, mutta annahan olla.... Olosuhteiden käydessä niin sanotusti tukaliksi, tämän vastaus saattaa henkilön mielessä olla selvä ei.
Tuohon kysymykseen annettu vastaus riippuu siitä, millaisena elämän pystyy hyväksymään.
Olen käynyt vuosien varrella monia mielenkiintoisia keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa tästä aiheesta.
Hyvin usein on tullut ilmi, että elämä ei ole elämää ilman tietynlaisia ehtoja.
Olen viimeaikaisten tapahtumien myötä järkyttänyt ihmisiä toteamuksellani, että kaikille sattuu jotain jossain vaiheessa elämää. Joku voi jossain olla niin onnekas, ettei mitään vaikeaa tule elämän varrella vastaan, mutta harva meistä tuohon joukkoon lukeutuu.
Minun mielessäni se ei ole mitenkään ihmeellistä, jos sattuu, niin sitten toimitaan niiden lähtökohtien mukaan ja pyritään taas kohti parempia ja itselle toimivia olosuhteita.
Mutta silloin kun nähdään, että elämä ei täytä niitä sille luotuja ehtoja, niin katsotaankin paremmaksi, että elämä päättyy.
Ei vaan yksinkertaisesti pystytä hyväksymään muunlaista tietä, kuin mitä elämältä on odottanut.
Tämä järkyttää minua, luonnollisesti. Vain erilaisesta syystä, kun ehkä olisi soveliasta.
Tämä ajatusmalli järkyttää minua sen takia, että omien äärimmäisen tiukkojen ehtojen takia EI VOIDA SALLIA ELÄMÄÄ myöskään toiselle henkilölle. Olipa tämä sitten tuttu, sukua tai aivan vieras, katsotaan, ettei hän ole ansainnut elää elämäänsä.
Niin kenellä olikaan lupa tehdä ja mitä?
Esimerkiksi sairauden kohdalla tällaiset tiukan ajatusmallin omaavat pitävät sitä kärsimyksenä. Ihan sama, vaikka heille enkelten kielillä yrittäisi asiaa selittää, ei mene perille.
No, johtopäätös tästä on se, että kärsimys pitää lopettaa ja kuolema sen sitten korjaa.
Karmivaa.
Jos yhtään asiaa laajemmin ajatellaan, niin keksitkö missä siinä todellisuudessa voi olla kyse?
Mahdollisesti ajatusmallin takana voi olla pelko. Siellä voi olla suuri haluttomuus kantaa ja ottaa vastuuta. Siellä ei välttämättä haluta minkään "ruman" pilaavan omaa täydelliseksi luotua elämää ja ajatusmallia. Ehkä elämän ei vain haluta olevan vaikeaa. Tai sitten se voi olla jotain, mitä en osaa edes ajatella.
Joka tapauksessa, kuka antaa meille kenellekään oikeuden päättää kuka saa elää ja kuka ei?
Terveysterrorismiksi tämä muuttuu siinä kohtaa, kun tällaisen ajatusmaailman omaava henkilö puuttuu sairaan ihmisen elämään, joka on päättänyt selviytyä.
Kaikki sairaus ei suinkaan ole pelkkää kärsimystä. Niiden(kin) kanssa voi opetella elämään.
Minäkin olen sairastanut EDS:ää syntymästäni saakka, vaikka en sitä tiennytkään. En siis osaa edes kuvitella, millaista täydellisesti terveen ihmisen elämä voi olla. Enkä niin välitäkään. Minun kehoni, minun elämäni, piste.
Enkä kaipaa sellaista, minkä olemassaolo ei ole minulle mitenkään oleellista. Terve ihminen voi kuitenkin kuvitella mitä on olla sairas, ja se saa terveysterrorismin puhkemaan.
Terveysterroristit ovat vain siinä mielessä pahinta myrkkyä sairautensa kanssa elävälle, koska he pyrkivät ja usein myös pystyvät luomaan olosuhteita tai lähtökohtia, jotka huonontavat sairaan yksilön tilannetta.
Pahintahan tämä on, jos se on perhepiirissä.
Eräs hyvin nuori ihminen oli kirjoittanut erään minua inspiroivan tekstin instagramiin, teksti kuului lyhennettynä näin: Jokaisella pitää olla mahdollisuus elää, ja olla sitä mitä itsessään on.
Eli terveysterroristitkin saavat olla juuri sellaisia kuin ovat. Tehkööt omaa elämäänsä koskevat ratkaisut, niin kuin näkevät itselleen parhaimmiksi.
Myös muiden pitää saada elää. Pitää voida saada valita elämä ja hoitaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla, ilman, että se tullaan terveysterrorismin nimissä tuomitsemaan.
Vaikka meillä ihmisillä on mitä moninaisin halu määrittää elämää ja hallita sitä, olen kuitenkin pannut merkille, että siinä vaiheessa, kun tällaiselle täydellisen elämän tavoittelijalle jotain tapahtuu, myös näkökanta asiaan muuttuu, kun kyseessä onkin oma henki.
Ja mikä uskomattominta meissä ihmisissä on se, että valitettavasti yleensä VAIN oma tilanne saa mielen avautumaan ja näkemään uusia lähtökohtia.
Toisekseen terveysterrorismia luo turvallisuuteen tuudittautuminen.
Eihän nyt minulle voi mitään sattua, eikä läheisille.
Tietenkään elämää ei voi elää jatkuvan huolen ja pelon vallassa. Jos on mahdollista elää niin kuin haluaa, niin antaa palaa vain.
Silloin ei edes välttämättä tule ajatelleeksi, että jokin voisi sen lumouksen purkaa, joka omassa elämässä vallitsee.
Tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset tulevat tuominneeksi sairaan tai muuten vaikeassa tilanteessa elävän ehkä jopa tiedostamattaan.
Se johtuu todennäköisesti siitä, että silloin henkilö, jolla on asiat hyvin, tuntee olevansa voittamaton. Mikään ei voi horjuttaa, ja sairaan tilanteen näkeminen tai vaikeissa oloissa elävän tilanne saattaa vaikuttaa turvallisuuden tunteessa elävän yksilön silmään siltä, että hän kyllä pystyisi tilanteen hoitamaan paremmin. Hän osaisi ratkaista asiat niin, ettei ns kärsimystä olisi.
Hän kuitenkin pyrkii tällä ajatusmallilla vähentämään omaa pelkoaan.
Se, kuinka me reagoimme elämissämme eteen tuleviin asioihin, riippuu aina sillä hetkellä vallitsevista lähtökohdista.
Kaiken tämän vastakohta ja ymmärrystä luova asia on empatia. Se on sitä rationaalista kykyä yrittää asettua toisen asemaan.
Vastakohtia löytyy aina. Ei elämä muuten pelaa. Asioita tapahtuu, halusimme tai emme. Voimme vain yrittää ymmärtää. Ymmärrys tuo meille sitten mahdollisen oppimisen ja oivaltamisen lahjan.
Lapsuudestani asti minua on seurannut eräs kappale, joka on ollut monessa mielessä elämässäni merkityksellinen. Kuuden Ikäinen kertoo hyvin siitä, miten erilaisissa olosuhteissa me voimme joutua elämään.
Asenteemme voimme itse valita. Terveysterrorismi vai empatia?
Jos valitset empatian, joudutko luopumaan jostain? Saatko mahdollisuuden oppia ja oivaltaa jotain? Tuoko se mahdollisesti elämääsi uusia värejä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti