Voe
Terveisiä vaan ulkoa. Nyt on käyty.
Kyllä, todistettu on nyt sekin, että pakolla EI saada aikaan mitään hyvää. Tai ainakaan pysyvää, saati kestävää kehitystä.
Meille jäi vain viikko aikaa valmentautua tähän ulosmenoon.
Siinä kävi sitten niin, kun kepit saapuivat aloin harjoitella niiden käyttöä tässä sisällä heti. Aivoni pistivät vastaan aivan hurjalla volyymilla. Mikä ei ole yhtään ihme, koska ne on vuosikausia koulutettu siihen, että omillaan ilman apuvälineitä on pärjättävä.
Tämä harjoittelu veti sitten kehoviestintäni aivan sekaisin ja seuraavana aamuna kaaduin ihan tässä sisällä kotona, koska TERVEEMPI jalka vain petti alta. Että sillä tavalla.
No yhtään tilannettamme seurannut jo saattaa arvata, että seurauksiahan sillä oli. Vatsassani revähti jotain ihan molemmin kyljin. Käsiin koski ja toinen kämmen otti enemmänkin osumaa.
Kipeämpi jalka helotti sinisenä useamman päivän, melkein jo ehdaksi siniveriseksi aloin itseäni luulla.
Myöskään itse kepeillä kävely EI ole mitenkään kivutonta.
Niskassani oleva välilevyn pullistuma muistuttelee olemassaolostan ja käsiin käy. Kämmenet ovat niin kipeät, ettei perunoiden kuoriminen meinaa luonnistua.
Lavat ovat se CRPS:n pesäpaikka, joten hermokipu meinaa viedä järjen, koska se aina eskaloituu myös päänsäryksi tai jopa migreeniksi.
No, eihän tämä ole pelkästään minun kipuni hoitamista, vaan samalla tavallahan se on eläimenkin kohdalla kipu hoidettava.
Nyt kun minulle jäi vain viikko aikaa, ei ollut paljoa tehtävissä. Dankolle annettiin infrapunahoitoja kipeille alueille useamman kerran tehostetusti. Lisäksi hierontaa ja varovaisia venytyksiä.
Toinen apuväline, jota joudumme nyt käyttämään ulkona käymisen takia on minun vyötärölleni kiinnitettävä vyö, jossa on kiinni Dankon hihna. Se on nyt sellainen hätäapu-ratkaisu.
Tänä aamuna minulta vei yli tunnin valmistautua tähän uloslähtöön. Ihan jo vaatteiden päälle laittaminen tuottaa minulle ongelmia. Tämän tietää jokainen, jolla vähänkään mitään selkävaivaa saati iskiasta on olemassa.
Halusin laittaa shortsit jalkaan kesän kunniaksi, ei ollut mitään mahdollisuuksia. En edes uskaltanut alkaa siihen urakkaan, että olisin alkanut väkisin niitä jalkaani kiskomaan, siinä menee vain turhaan kaikki vähäiset voimavarat ja energiat. CRPS on tehnyt sen verran tuhojaan, että tuo asia on vielä opeteltavien listalla jossain vaiheessa.
Kenkien laitto jalkaan oli työn ja tuskan takana. Sitten vaatteet ja se hihna-vyö. Se on joustava, mutta kun länttäsin sen vyötärölleni lähtivät ilmat pihalle saman tien. Tuntui kuin olisin ollut painekattilassa.
Mikään ei saisi kiristää eikä puristaa, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja.
Siinä kun katselin hetken tähtisadetta silmissäni ja pyyhin valtoimenaan virtaava hikeä kasvoiltani, jouduin tasailemaan hengitystäni, sillä tuli voimattomuus kohtaus ja kehoni alkoi täristä kauttaaltaan. Istumaan je hengityksiä, eihän siihen(kään) muu auta.
Kun olin vihdoin saanut itseni siihen pisteeseen, että olin valmis ja Danko enää puuttui, niin Danko pisti rallin pystyyn nähtyään valjaansa. Huusi ja kiljui kuin syötävä ovella ja yritti mennä piiloon, kun tiesi ulos lähdön olevan edessä.
Ensin pitää päästä meidän ovelta hissille, sitten hissillä alas, alakäytävältä ulko-ovelle. Olin tässä vaiheessa jo aivan poikki.
Seuraavaksi harmaita hiuksia aiheutti talon ulko-ovi. Se on sen verran raskas, että yleensä työnnän sen koko vartalon avulla auki. Nyt ei ollut tukea, joten jouduin kikkailemaan senkin kanssa aikani, jotta pääsimme vihdoin sinne pihalle. Pihan yli on vielä matkaa (reilusti) (n 50 metriä) ensimmäiselle mahdolliselle pissapaikalle. (Ja ensimmäinen mahdollinen kakkaroskis on sitten noin 300 metrin päässä).
Samassa huomasin, että vyötäröhihna on meille täysi susi. Ei toimi. Danko oli vetää saman tien meikäläisen kumoon. Keskivartalo ei minulla toimi mitenkään voimallisena ankkurina tällä hetkellä, kuinka se voisikaan kaiken hermokivun takia. Danko tietenkin huomasi tämän heti ja alkoi kiertää minua ympäri.
Pakko on käskeä äänellä koiraa, kun kehon voimat eivät siihen riitä. Jouduin siis ottamaan hihnan molempiin käsiin keppien ohella. Että varmati menee homma hankalaksi. Dankolle jää sen verran lyhyt hihna, että pomppii koko ajan eteen, taakse, sivulle, eteen jne.
Muutenkaan vauhti ei päätä huimaa ja jokainen askel täytyy vahtia ja ajoittaa oikein. Yhtään ei saa huomio kiinnittyä minnekään muualle.
Eli, jos näet meidän olevan ulkona, ole niin ystävällinen ja ÄLÄ tule meille juttelemaan. Pyydän sinua kuitenkin ystävällisesti poistumaan ja antamaan meille tilaa.
Ja tämä sama ruljanssi vielä takaisin päin, jotta pääsimme sisälle. Olin aivan loppuun kulutettu, kaikkeni antanut, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Terveempi jalkani vain sirisi, sillä siitä oli lähtenyt tunto. Kädet tärisivät rasituksesta. Mekkoni oli aivan läpimärkä hiestä ja aurinkolasit valuivat hien mukana nenältäni.
Dankokin makaa vain lattialla kaikkensa antaneena ja väsyneenä.
Pahin asia oli sisälle tullessa se, kun huomasin, ettei ruoka maistu. Keho oli niin äärimmäisellä rasituksella, että se antoi vasteen huonovointisuutena ja oksettavana olona. Tähän suuntaan kehitys ei voi jatkua.
Pahintahan tässä on se, että tämä ruljanssi olisi toistettava useaan kertaan saman päivän aikana. Nyt tarvitsisin jotain tehovitamiineja, jotta voisimme selvitä, ja vielä kehittyä paranemisen suuntaan tämän asian kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti