Törmäsin tähän keskusteluun aivan sattumalta. Lukiessani erilaisten ihmisten mielipiteitä, tulin välillä ihan huonovointiseksi. Ihan fyysinen reaktio asiaan, johon melko varmasti on vain kaksi mielipidettä, puolesta ja vastaan, aiheutti ihan useamman päivän pohdinnan, miksi reagoin niin voimakkaasti.
Jos pohditaan asiaa ihan pelkistetysti, pitääkö joku lapsista tai ei, luulisi sen olevan ihan yhdentekevää. Jokaisella löytyy asiaan perustelut ja se siitä.
Minä en kuitenkaan näe asiaa ihan noin mustavalkoisena.
Mielestäni sellainen ilmiö on todella outo, joka käsittää vain sen, että halutaan omia biologisia lapsia, ja heitä rakastetaan. He ovat se tärkein asia maailmassa. Ja samaan aikaan sanotaan, ettei voi sietää lapsia ylipäänsä, tai ei voi sietää muiden lapsia.
Itse olen sellaisten vanhempien kasvattama, jotka eivät ole voineet sietää minua. Minusta on pidetty ainoastaan silloin, kun olen ollut jotenkin hyödyllinen.
Muistan, kun 18-vuotiaana viimein uskalsin sanoa äidilleni sen, että tiedän ettei hän ole koskaan rakastanut minua. Minusta ei koskaan tule niin hyvää, tai en osaa koskaan tässä elämässä tehdä asioita niin oikein, että hän voisi minua rakastaa.
Muistan, kuinka itkin tuon kohtauksen jälkeen vuolaasti. En niinkään surusta, vaan helpotuksesta. Sain viimein sen sanottua, ja se konkretisoitui itsellenikin niin, ettei sitä tarvinnut enää murehtia. Sain sillä tavoin itselleni vapauden.
Sen vapauden saaminen on mahdollistanut minulle elämässä hyvin paljon asioita.
Minulla on ollut onnea, että onnettoman lapsuuteni jälkeen olen saanut paljon. Olen saanut tuntea sen, mitä on olla rakastettu. Tarkoitan tällä tietenkin sitä, miten "varavanhempani", joihin tutustuin jossain vaiheessa ollessani jo täysi-ikäinen, ottivat minut osaksi omaa perhettään ja suorastaan vaativat, että he saavat olla vanhempiani.
Ei minkään nyyhkytarinan takia, vaan sen takia, että minä olin minä. Juuri sellaisena kuin olin, he hyväksyivät minut, ja halusivat jakaa elämänsä kanssani sekä halusivat minun olevan osa heidän elämäänsä.
Olen oikeastaan viimeisen vuoden aikana vasta oivaltanut sen, kuinka tärkeä tuo vaihe on ollut omalla elämänpolullani.
Tärkein elämänopetus, jonka "varavanhenpani" minulle antoivat, oli :
" Älä koskaan ota sellaista miestä, joka ei pysty kasvattamaan toisen miehen lasta omanaan."
Tuo on ehkä tänäpäivänä liian sukupuoliroolittunut ja ehkä jopa loukkaava, mutta pitelee aika hyvin paikkaansa, koskien ihan yhtälailla joka ikistä sukupuolta.
Olenkin pohtinut sitä, että jos näille ihmisille, jotka pitävät vain niitä omia biologisia lapsia hyvinä ja muita ei hyväksytä..
Miten käy silloin, jos näiden kullannuppujen omat vanhemmat eivät pystykään heistä huolehtimaan ja he tarvitsevat huoltajan jostain, ja käy vielä niin, että kukaan suvusta tai ystävistä ei halua heitä, koska hehän ovat muiden lapsia?
Pitääkö jokaisen lapsen vain toivoa, että jokaisella on niin sanotusti varalla maailmassa sellainen ihminen, joka kyllä hyväksyy hänet juuri hänenä ja ottaa kasvattaakseen, vaikka mikä olisi? Ja tämä ihminen kuin taikaiskusta löytää tämän lapsen hädän hetkellä?
Melkoista uhkapeliä, jos saan asiaan mielipiteeni ilmaista. Ja onko se enää rakkautta sitä omaakaan biologista lasta kohtaan, jos hänen kohtalonsa ei liikuta, kun itse on poistunut kuvioista?
Minulla on ollut onnea, että olen niihin omiin "varalla" olleisiin ihmisiini törmännyt, ja saanut elää heidän kanssaan ihan uskomattoman upeita aikoja..
Entäs sitten ne kaikki maailman lapset, jotka odottavat lastenkodeissa tai kaduilla, että joku heidät sieltä pelastaisi, ja he löytäisivät sen suojan ja hoivan, jonka he tarvitsevat, ja johon jokaikisen lapsen tulisi olla oikeutettu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti