Arvioinnin kohteena

Me kaikki joudumme toistemme arvioinnin kohteiksi vääjäämättä koko ajan.

Se, mihin me perustamme arviomme muista ihmisistä perustuu sekä tunteeseen, että omaan arvioomme siitä, kuinka hyvin oma käytöksemme omasta mielestämme ohjailee toisen henkilön toimintaa.

Tästä minulla on jakaa oma esimerkki. 

Ennen koronaa eräs pappa, joka on jo 90 vuotias, etsiytyi seuraani hyvin usein. Juttelimme usein ulkona, vähintään aina kyselin hänen kuulumisiaan.

Tiesin hänen menettäneen vaimonsa yli 60 avioliittovuoden jälkeen.

Kerran hän sitten kaupalla vain tarttui minua molemmilla käsillään käsivarresta kiinni. Siis minulla kyynärsauvat, ja hän tarttui kiinni olkavarresta, sormien puristaessa juurikin kainalon kohdalla. 

Minähän en voi sietää luvatonta kosketusta. Palataan siihen kuitenkin jäljempänä.. 

Tässä tilanteessa tiesin, ettei minulla siinä julkisella paikalla ollut hätää, vaikka paniikki kuplikin kurkussani.

Tämä pappa kysyi minulta ihan suoraan siinä puristaessaan käsivarttani, harrastaisinko hänen kanssaan seksiä? 

Kaikessa kauheudessaan tilanne oli vielä nolo ja erittäin kiusallinen. 

Hän jatkoi.. Ethän sinä kaunis ole, mutta sinulla on hyvä sydän. Minulla on kyllä rahaa. Omistan sitä ja tätä.. Ja sitten hän toisti kysymyksensä uudestaan.

Kerkesin ajatella noiden sekunttien aikana vaikka jos mitä. 

Kuitenkin ensimmäinen järkevä ajatus, joka mieleeni tuli.. Valehtele. Kerro olevasi varattu.

Näin minä tein. Sanoin varovasti, että mieheni ei taitaisi tykätä ajatuksesta, että menisin toisen miehen luo. 

Samassa hän irrotti kätensä minusta, ja niin järkytys kuin häpeä ja epätoivokin näkyivät hänen kasvoiltaan. 

Hän pyysi välittömästi anteeksi. Se oli hyvin vilpitön ja rehellinen reaktio.

Toivottelin hänelle kaikkea hyvää ja poistuin paikalta. 

Olin niin järkyttynyt tapahtuneesta sekä vihainen siitä, millainen HÄN oli ajatellut minun olevan.

Tunsin myös ihan hirveää omantunnon tuskaa siitä, että valehtelin. 

Vaikkakin, siinä tilanteessa se pelasti hänen miehuutensa. Tai kasvonsa, tai miten sen nyt ottaa. 

Hän oli tehnyt arvion minusta perustuen siihen mitä on minusta nähnyt ja kuinka minut on ihmisenä kokenut. 

Hän siis ajatteli, että rumempi ja vielä heikommassa asemassa sairauden takia oleva nuori nainen on helppo tapaus. Ikään kuin, että minulla ei olisi vaihtoehtoja. Olisin ehdollistettu siihen, että taloudellista hyötyä olisi luvassa, ja minä tietenkin näiden kriteerien pohjalta olisin täysin valmis taloudellisen hyödyn edessä taipumaan hänen tahtoonsa. 

Näin on tietenkin hänen nuoruudessaan voineet asiat ollakin. Onhan meillä ikäeroa yli 50 vuotta. Maailma on muuttunut sinä aikana paljon, asenteet välttämättä eivät ole. 

Tämä oli siis hänen tekemä arvio minusta, johon hän perusti oman toimintansa suhteessa minuun. 

Vallankäytön elementtejä, joilla oma tahto saadaan maaliin. 

Tässä näkyy juuri se ilmiö, jolla ihmiset määrittävät toisiaan. He perustavat mielipiteensä suhteessa hyötyyn kyseisestä henkilöstä, eikä henkilöön itsessään. 

Myös luulo siitä, mitä ihminen tekee, tai mihin hän hyödyn vuoksi voisi OMASTA mielestä suostua, määrittää hyvin pitkälti sitä hyväksymmekö toisen henkilön vai emme. 

Tämä on klassinen esimerkki ennakkoluuloista. Asenteellisesta suhtautumisesta pelkän luulon tai oletuksen pohjalta. 

Jos se jollekin jäi epäselväksi, en suostunut hänen ehdotukseensa. Koin sen hyvin vastenmielisenä. Myös sen ajatuksen, että pitäisi toisesta millään tapaa hyötyä taloudellisesti. 

Kuulin myöhemmin tämän papan päivystäneen tien varressa, ja pysäyttäneen jokaisen naisen, ja esittäneen heille jokaiselle samaisen kysymyksen. 

Minä näen tämän niin, että (onneksi) en ollut mikään special snowflake, vaan hänen käytöksensä todennäköisesti johtui surusta. Suru saa ihmisen joskus toimimaan omituisesti. 

Varmasti hän on yksinäinen, ja kaipaa läheisyyttä. Ikää on jo sen verran, että se saattoi luoda paniikin siitä, ettei läheisyyttä enää koskaan ole tarjolla. 

Kuitenkaan, en itse hyväksy tällaista käytöstä itseäni kohtaan, vaikka syy olisi mikä. Käytöstavat ja kanssaihmisen kunnioitus aina kunniaan. 

Palataanpas siihen kosketukseen. Minä olen hyvin iloinen siitä, että elämme sosiaalisen etäisyyden aikoja. 

Kuten sanoin, en voi sietää luvatonta kosketusta. 

Johtuu tietenkin siitä, että sairauden takia tunnen luvattoman kosketuksen kovana kipuna. 

Myös henkilökohtainen kuplani valittaa. En kommunikoi kosketuksen kautta. 

Jostain syystä kuitenkin täysin tuntemattomat ihmiset ennen tulivat hyvin mielellään läiskimään minua selkään, tai halailemaan. 

Selkä on sellainen asia, ettei sinne koske kukaan. Jos annan jonkun sinne koskea, on se niin suuri luottamuksen osoitus, että se kannattaa ottaa tosissaan. Luotan silloin ihmiseen, kuin kallioon. Luottaminen on minulle varmasti vaikein asia ihmissuhteissa. 

Kuitenkin muutamakin täysin tuntematon ihminen läiski minua yläselkään, ja tuli vielä takaa, ettei voinut väistää. Pahimpaan kipupesäkkeeseen kun iskee, tuli oksennus suuhun, ja jalkoja heikotti. Ei siinä tilassa ja hetkessä voi toista torua, kun taju meinaa lähteä. 

Yleensä nämä ihmiset eivät edes pyydä anteeksi luvatonta koskemistaan. 

Läheiset ovat siitä ihania, että he pyytävät aina luvan, vaikka halaukseen. Ja he ovat otteissaan hyvin varovaisia. Olen kiitollinen tämän huomionnista ihan jokaiselle näin toimivalle henkilölle lähelläni. (Tosin näinä aikoina ei nyt halailla, kun ei edes tavata kasvotusten.) Mutta läheisten kanssa se ei olekaan luvatonta koskemista. Arvostan silti asian huomioimista ja sen sisäistämistä.

Uusien ihmisten tapaaminen tuntuu minusta nykyään oudolta. Jotenkin olen itse juuttunut johonkin yleiseen luuloon, ettei minulla ole henkilökohtaisella tasolla mitään annettavaa toiselle ihmisenä. En ole mitenkään kiinnostava. Olen itse jumittunut siihen, että valtaosa pitää minua jotenkin vaikeana, rasittavana tai voimia vievänä sairauteni takia. Ja myös sen takia jotenkin epäonnistuneena, etten ole saavuttanut elämässäni yleisesti saavuttamisen arvoisena ja tavoiteltavina pidettäviä asioita. 

Suomalaisten kanssa on sinänsä helppoa, jos on uusi tuttavuus. Tai joku, joka haluaa pitkän ajan jälkeen tulla taas tutuiksi. Annan vain blogin osoitteen, ja pyydän lukemaan täältä. 

Yleensä siinä käy niin, että ihminen perääntyy. Joko sen takia, ettei halua lukea, tai juuri sen takia, että on lukenut. 

Yhtäkaikki, homma on silloin molemmille osapuolille selvä. No hard feelings. Ennakoitu käytösmalli. Kuitenkin ihminen saa mahdollisuuden valita tosiasioiden pohjalta. 

Havahduin itse tässä siihen, kuinka olen ollut väärässä. Olen myös jotenkin kummallisesti antanut vallalla olevan mielipiteen vaikuttaa ajatukseen itsestäni, vaikka se ei pidä ollenkaan paikkaansa. En edes itse ajattele näin. Miten ihmeessä siis luulen itsestäni kaikkea hölmöä, vaikka en edes itse ajattele niin? 

Jäsentäminen. Asioiden toteaminen. Se jäi tekemättä. 

Totesin, että arvoni ovat hyvin erilaiset yleisesti hyväksi ajateltuihin nähden. 

Kuitenkin kohtasin tilanteen hyvin erilaisesta näkökulmasta. Joka on jopa pelottavaa, kun se on uutta, mutta samaan aikaan hyvin virkistävää. 

Minuun otti somessa yhteyttä eräs mies. Englanniksi. Ilmeisesti hän on eurooppalainen kuitenkin. Somesta ei koskaan voi olla täysin varma. 

Hänen mielenkiintonsa minua kohtaan oli herännyt valokuvieni kautta. Hän siis arvotti minut täysin niiden perusteella. Ihmisenä, henkilönä. 

Olemme käyneet hyviä keskusteluja valokuvauksesta ja siihen liittyvästä. Hän kuitenkin on ilmaissut halunsa tutustua minuun myös ihmisenä. 

Siinä kohtaa meni jarrut päälle. Ymmärsin, että tätä täytyy pohtia nyt vähän syvemmin. 

Mietin, mitä oikein kertoisin. Nyt ei ole sitä etua, että antaisin blogin osoitteen ja pyytäisin tekemään oman arvion sen pohjalta. 

Ja kertoa pitäisi vielä kielellä, jossa ei ole natiivi puhuja. 

Vielä hommaan luo uuden ulottuvuuden se, että ei ole kuvaa, ei ääntä, ei mitään muuta kuin kirjoitetut viestit, sekä tietenkin myös hänen omat julkaistut valokuvansa somessa. Niissä ei ole henkilöitä, kuten ei minullakaan. 

Pohdin sitä, olenko johtanut häntä jotenkin harhaan. Kuvissa oleva maailma on nimittäin erilainen asia, kuin mitä arki kokonaisuudessaan. Kuvat ovat ja edustavat minulle vapautta. Irti kaikesta. Vain hetken kauneutta. Vain sitä. 

Se on niin pieni osa minua ja sitä kokonaisuutta, jota minä olen, joten ajattelin olevani jotenkin huijari. 

Kunnes taas laitoin asioita puntaroinnin päätteeksi järjestykseen. Hän näkee jotain, mikä resonoi hänessä, juuri siinä osassa minua, eli kuvauksessa. 

Miksi se olisi kenenkään harhaanjohtamista. Ei se ole. 

Siinä missä toiset näkevät VAIN sairauden, häntä koskettavat kuvat, joita minä otan. 

Molemmat ovat puolia ja asioita minussa. Ne ovat osia kokonaisuudesta. 

Rehellisyyden nimissä on ollut ihanaa välillä tulla arvioiduksi ihmisenä tällaisen hyvänä koetun piirteen tai osani kautta. 

Ei äänen, ei ulkonäön, ei edes oman puhutun kielen kautta. Vain sen, mitä kuvani välittävät hänelle minusta. 

Itse en piittaa kenenkään ihmisen kohdalla mistään ulkoisesta. Ei varallisuus tai materia vaikuta.  

Vaikkakin, jos toinen on hyvin selvästi materian perään omassa suhtautumisessaan, ja tuo sen selkeästi arjessa esille, voi se toimia niin, että katson arvojemme olevan niin erilaiset, että tämä toimii luotaantyöntävänä aspektina. Näin totuuden nimissä. Eli siis ei voi sanoa etteivätkö ulkoiset tekijät vaikuta. Vaikutus vain voi olla eri ihmisille erilainen. Tämä taas puolestaan ei liity ulkonäköseikkoihin millään tavalla. Minä katson ihmistä aina ihmisenä sekä luontaisesti, että koulutuksen tuloksena. 

Kun sanoin, etten kommunikoi kosketuksella, pitää täysin kutinsa. 

Se, mikä merkitsee on vain ja ainoastaan älyllinen yhteys. Mielen tasolla saavutettu yhteys. En osaa sitä kuvailla. Se on ainoa asia, joka saa minulla tunnesiteen syntymään ihmiseen. Välittämisen siteen. 

Jos parisuhdetta ajatellaan, näin ei ole käynyt vielä koskaan. 

Kuitenkin, sellainen sanonta on olemassa: Jokainen kattila löytää kantensa. 

Tiedän sen olevan totta. 

Tämä ihminen, joka kiinnostui minusta valokuvien kautta näytti sen, että minussa on paljon muutakin kuin vain sairaus. Tai taloudellinen menestyminen tai menestymättömyys, miten kukakin sitä asiaa katsoo. 

Ymmärsin myös itse konkreettisesti sen, että olen ainutlaatuinen yksilö. Olen osieni summa, en vain yhden osasen määritelmä, tai määrittelemä. 

Arvoni ovat myös minua varten, ja tukevat sitä näkemystä, jota edustan. Jos en piittaa pätkääkään vaikka vaurastumisesta, se on ok. En ole epäonnistunut missään. Se vain ei kohtaa tai resonoi toisenlaisten arvojen kanssa. Se ei tee minusta huonompaa, vain aihealueeseen erilaisella tavalla suhtautuvan. Itsetunnolle on tehnyt tämä pohdinta hyvää. Konkreettisia perusteluja asioihin. 

Se, kerronko tälle uudelle tuttavuudelle lisää itsestäni kokonaisuutena, jää nähtäväksi.