Suorituksen jälkimainingit

Jatketaanpas edellisen kirjoituksen aihetta loppuun saakka. 

Kun puhutaan aktiivisesta kuntoutumisesta, usein puhutaan vain siitä, mitä pitää tehdä. Kuinka paljon täytyy tehdä.

Ei pidä käsittää väärin. Aktiivisuutta tarvitaan kyllä.

Se vain ei yksin riitä. Täytyy osata myös ennakoida.

Esimerkkinä tämä minun kilpikonnailuni 🐢 lauantaina. 

Kun oli tarve saada ulosmeno järjestymään, sen suunnittelu ja ennakointi ei koskenut VAIN PELKÄSTÄÄN aikaa ENNEN tapahtumaa, vaan myös tiettyä ajanjaksoa tapahtuman jälkeen. 

Tämä on se suurin kompastuskivi, mikä rasittaa samassa taloudessa asuvia terveitä yksilöitä. Se on myös aika suuri syyllinen siihen, miksi terveen ja sairaan mahdollinen parisuhde voi kariutua. 

Minä puhun omassa tilanteessani romahdus-päivistä.

Minun tapauksessani se tulee vähän  jälkijunassa, jopa viikkoa tapahtuman jälkeen. 

Mutta se tulee. Yhtä varmasti kuin aurinko nousee idästä. 

On siis AINA muistettava laskea mukaan tämä jälkihoito. Minulla romahduspäivien kesto riippuu paljolti rasituksen kestosta, sekä mikä on ollut kehon lähtötilanne, kun rasitus on suoritettu. 

Vuosia sairastaneena pystyn aika tarkkaan arvioimaan, kuinka pitkään tämä romahdusaika kestää, sekä mitä toimenpiteitä silloin tarvitaan.

Silti minullekin sattuu virhearvioita, tai tulee muuttujia. 

Tälläinen toipumisaika voidaan hyvin helposti lukea laiskuudeksi. Jos omaa mallin, jossa aikuinen ei makaile ja laiskottele, on tälläisen kanssa eläminen täyttä tuskaa ja turhautumista. 

Olen myös kuullut, että valtataisteluissa tälläisella käytöksellä myös hallitaan toista. Terve ei voi siis tietää, onko kyseessä hallinta vai tositilanne.

Tälläisella käytöksellä ei tietenkään ole mitään tekemistä aktiivisen kuntoutumisen kanssa.

Ja se vie uskottavuutta oikeasti sairailta, jotka pyrkivät selviämään itsenäisesti.

Tällöin kuitenkin ongelmat ovat myös jossain muualla. 

Itse varoitan aina yleensä ystäviä siitä, että nyt on taas romahdusaika. 

Toiset ottavat asian tyynesti, toiset turhautuvat, jos en ole läsnä. 

Tämäkin suhtautuminen riippuu siitä, millaiseen käyttäytymismalliin suhteemme perustuu.

Ainahan suhde, olipa se mikä hyvänsä, perustuu johonkin.

Jälkihoidossa on vain ja ainoastaan kyse siitä, että kuuntelee kehonsa tarpeita. 

Jos on tarve olla yksin, sitä EI toinen tai  terve ihminen voi kääntää niin, että nyt hylkäät minut.

Tälläinen ajatusmalli on tarveperustainen, ja se poissulkee kokonaan sen, että tukee toista toipumisessa, tai edes haluaisi ymmärtää toisen tarpeita tai sopeuttaa omaa toimintaa sekä tarpeita tilanteen vaatimalla tavalla. 

Tämän takia yleensä tarveperustaisten suhteiden kanssa on vakavia ongelmia, jos on aktiivinen kuntoutuja. (Tai edes sairas yksilö.) 

Myöskään pelkkään hoivaamisen tarpeeseen perustuva suhde ei välttämättä kestä. Siinä menee dynamiikka pahasti pieleen, jos sairas on aktiivinen kuntoutuja. 

Eli.. Aktiivisen kuntoutujan kanssa todennäköisesti pärjää suhteessa kuin suhteessa, jos.. 

Kestää epävarmuutta, hyväksyy toisen sairauden tuomat tarpeet, omiin tarpeisiin vastaa ja riittää se, mihin sairaan rahkeet riittävät, ja tämä voi vaihdella. 

Tunnesidonnaiset asiat ovat sitten erikseen.

En siis ole ollenkaan väärässä siinä, että sairaan kanssa minkä tahansa suhteen luominen vaatii paljon. Ihmisestä riippuen, se voi myös antaa paljon.

Aktiivinen kuntoutuminen vaatii siis kehonkuuntelua, sekä suunnittelua ja ennakointia, huomioiden sen, kuinka paljon aikaa etukäteistoimet, suoritus, että jälkitoimet vaativat. 

Ja myös sen huomionnin, palautuuko keho mahdollisesti jälkihoidon jälkeen lähtötilanteeseensa, vai meneekö se huonommaksi. Tätä ei aina etukäteen voi tietää, mutta se pitää ottaa huomioon. 

Ehkä vallitseva aika on tuonut tähän enemmän ymmärrystä. Tällä hetkellä esim lomailu aiheuttaa vastaavan tilanteen. Etukäteistoimet, loma, jälkihoito. Eli koronatilanne, rajoitukset ja karanteeni. 

Tämä ehkä auttaa hahmottamaan ilmiötä, jossa toiminta on säädeltyä sekä rajoitettua tietyn aikaa. Sekä tietyin ehdoin. 

Nyt käyn ennakoidun romahduspäivän viettoon.