Kiitosta ja kiitollisuutta!

Olen viime aikoina pohtinut paljon kiitollisuutta. 

Se on asia, jota olisi syytä pohtia päivittäin. 

Myös kiintymys toista kohtaan rakentuu kiitokselle ja myös kiitollisuudelle. 

Hyvänä esimerkkinä toimii siskoni, joka on minulle hyvin rakas. 

Käytännössä olen kasvattanut ja suojellut häntä, vaikka olen vain 5 vuotta häntä vanhempi, mutta meidän historiallamme, se on enemmän kuin tarpeeksi. 

Vaikka puhumme paljon asioista, on kuitenkin dynamiikkamme enemmän vanhemman ja lapsen dynamiikkaa muistuttava, kuin sisarellinen. 

Olenkin pohtinut paljon sitä, miten tämä meidän perheen arjen muovaama kuvio on häneen vaikuttanut. Enhän kuitenkaan itsekin kasvana ihmisenä ole kyennyt antamaan hänelle eväitä elämään aikuisen tavoin. Eihän se olisi ollut edes mahdollista.

Kuitenkin paras kiitos ja tunnustus tehdystä työstä, jonka toiselta voi saada, sai kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Kun siskoni alkoi seurustella nykyisen aviomiehensä kanssa, oli edessä tapojen yhteensovittaminen.

Siskoni oli jättänyt leivänmuruja pöydälle, ja silloinen poikaystävä oli joutunut ne siivoamaan pois. 

Hän oli leikkisästi kysynyt siskoltani : Eikö äiti opettanut, että nämä siivotaan pois?

Siskoni oli vastannut tähän: Ei, ei äiti opettanut, mutta Odessa opetti. 💞

Voiko pragmaattinen ihminen enää parempaa kiitosta saada? Saati toivoa? ✨

Minulle tuo lause kiteyttää sen kaiken, minkä olen kokenut ansainneeni. 

Puhelimme kuluneella viikolla useampana päivänä puhelimessa. Tällä kertaa puheenaiheenamme olivat hänen suloiset lapsensa. Hän on tätä nykyä kolmen hurmaavan lapsen äiti, ja myös minun ja hänen keskinäinen suhde on näin ollen saanut aivan uuden ulottuvuuden. 

Siskoni oli pohtinut periytyviä asioita ja autoin häntä jäsentämään sukuja, koska muistan asioita häntä enemmän. 

Löysimmekin jatkumoa, joka näkyy hänen lapsissaan. Sanoin siskolleni, että vaikka olemme kasvaneet yhdessä ja meillä on aina yhteinen historia, tunnen silti itseni täysin ulkopuoliseksi. 

Kun valitettavan varmalta näyttää se, että emme ole edes puolisisaruksia. Vaan minä olen jostain taivaalta tipahtanut juuri tähän sukuun ja perheeseen. 

Jäin itsekseni enemmän pohtimaan tätä ulkopuolisuuden tunnetta. 

Teoriassahan on mahdollista, että minullakin on biologisia sisaruksia ja sukulaisia jossain. 

Meitä ei kuitenkaan yhdistä mikään muu, kuin biologisuus. 

Onko siinä riittävästi ainesta kiitokseen ja kiitollisuuteen, joka synnyttäisi kiintymystä? 

Häviäisikö ulkopuolisuuden tunteeni pelkän biologisuuden perusteella? 

-En tiedä. En kuitenkaan rehellisesti usko tähän, että häviäisi. 

Olen vakaasti sitä mieltä, että tarvitaan myös yhteistä historiaa. Joko ollutta, tai yhteistä vietettyä elämää, joka muodostaa uutta historiaa ajan kuluessa. 

Ja tässä kohtaa tuli eteeni ongelma. 

🌵Olenko kiittämätön, kun ajattelen näin?

🌵Onko kiitollisuus tässä kohtaa velka vai saatava? 

🌵Mikä muuttaisi asian niin, että velvollisuus voisi muuttua oikeaksi kiitollisuudeksi? 

🌵Onko se edes mahdollista? 

Ehkä kuitenkin on kyse siitä, että on vaikea olla kiitollinen abstrakteista asioista. Kun mikään ei ole varmaa, eikä todistettavissa. Siis konkreettista, lihaa ja verta. On vain spekulaatiota, ajatuksia ja olettamuksia. 

Kuitenkin, tässä tarinassa on yksi erittäin merkityksellinen asia, josta on syytä kiittää ja olla kiitollinen ihan joka ikinen hetki. 

Me, siskoni kanssa olemme pystyneet rakentamaan ja säilyttämään perheyhteyden, vaikka molemmille oli kova isku, kun sairastuin ja selvisi, ettemme välttämättä ole sukua lainkaan. 

Olemme silti siskoja. Hän on minun pikkusiskoni, josta kannan edelleen huolta, kuin lapsesta konsanaan. 

Syvä kiitoksen ja kiitollisuuden aihe on se, että hyvän ja syvän suhteen voi rakentaa myös ilman biologisia siteitä. 

Kiintymystä, joka kestää. Rakkaus pohjaa lopulta kiintymykseen, joka puolestaan rakentuu pohjimmiltaan kiitokselle ja kiitollisuudelle. 

On siis hyvä päivä kiittää kaikesta kiitoksen aiheesta. Sekä olla kiitollinen siunauksista.