Täydellisyyden illuusio

Valmentajana minulle kaikkein kovimman haasteen asettavat sellaiset persoonat, jotka elävät arkeaan tavoitellen täydellisyyden illuusiota.

Täydellisyyden illuusio tarkoittaa jotain hyvin tarkoin määritettyä elämää. Tämä yleensä sisältää sellaisia asioita, jotka näkyvät ulospäin muille, ja niiden asioiden täytyisi olla tiettyjen kriteerien mukaan täydellisiä. Sellaisia, jotka aiheuttavat mahdollisesti ihailua ja jopa kateutta kanssaihmisissä. Saaden muutkin tavoittelemaan tuota luotua kuvaa, illuusiota. 

Illuusio vain on asia, joka on harhaa. Yleensä myös tosielämässä. 

Kun tällaisen ajatusmaailman omaava ihminen kokee jonkin trauman, hän kokee suurta epäoikeudenmukaisuuden tunnetta asiasta, joka on tullut tuhoamaan tämän luodun täydellisyyden.

Hän voi myös kokea suurta epäonnistumisen tunnetta. Tämä puolestaan synnyttää valtaisaa vihaa. 

On selvää, että tunnekuohussa on valmennuskin haasteellista, jos tunteita ei tunnista, tai niiden lähdettä ei halua tai kykene ymmärtämään. 

Tietenkin haasteet on tehty ratkaistaviksi, ja olen pohtinut tähän lähestymistapaa. 

Ihan jokaiselle toimivaa tapaa tuskin on edes olemassa, vaan lähestymistavan ratkaisevat aina vallitsevat olosuhteet ja persoona. 

Kuitenkin tykkään käyttää yleisessä keskustelussa esimerkkinä metsää.

Kyllä. 

Metsä sisältää kokonaisen elinkaaren. Siellä on kaikki. Se on toimiva kokonaisuus. 

Vaikea on kuvitella siiliperhettä, joka harvinaisen valkoisen hirven kohdatessaan alkaisi tylyttää tätä ja komentaisi pois heidän metsästään pilaamasta heidän täydellisenä pitämäänsä näkymää. 

Tai pieni peura sanoisi karhulle, että kuule.. Musta tuntuu siltä, että mä en voi hyväksyä sua, kun sä et vastaa mun kuvaa siitä, millaista metsän elämän täytyy mun mielestä olla. 

Puutkin ovat erilaisia. Jopa saman lajin puut. On vaikea kuvitella koivua, joka ajattelisi etten voi kasvaa tässä, koska minulla on sairaus, jota tuolla vieressä olevalla koivulla ei ole. 

Metsässä ollaan terveitä, siellä myös sairastetaan. Synnytään terveinä tai monimuotoisina. Kohtalot ovat erilaisia ja monitahoisia myös siellä. Joskus tarvitaan apua, ja joskus sitä myös saadaan, yli lajirajojen. Joskus taas kukaan ei välitä. 

Siis täydellisen epätäydellinen - ja tarkoituksenmukainen elämänkaari. 

Miksi me ihmiset teemme IHAN ITSE arjestamme välillä niin älyttömän hankalaa? 

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö saisi olla tavoitteita, unelmia ja pyrkimyksiä. Ehei. 

Pointti on siinä, että omaa ajatteluaan voi kouluttaa. 

Siihen auttaa omien arvojen pohdinta. 

Luulisi, että tällainen täydellisyyden illuusio olisi itsessään arvo. Se ei kuitenkaan ole. Se on haavekuva siitä, miltä asiat tulisivat näyttää ulospäin. 

Jos täydellisyyden illuusio lasketaan käytöstä ohjaavaksi arvoksi, se täytyy pystyä määrittelemään sanoiksi ja toivotuksi käyttäytymiseksi. Ja, jos se lasketaan perusarvoksi, silloin määritellään omaa henkilökohtaista sielunmaisemaa sanoiksi sekä teoiksi. 

Usein täydellisyyden illuusio voi olla ihan opittu toimintamalli. Kun se pilkotaan osiin, voi tulla oivallus, ettei se olekaan itselle se arvo, jonka haluaa elämäänsä ohjaamaan. 

Ulospäin rakennetuissa kuvissa harva kuitenkaan muistaa sitä, että jokainen meistä muista näkee kuvassa ihan eri asioita. Toinen kiinnittää huomiota toiseen asiaan, kuin toinen. Joku ei näe mitään, ja joku muu taas katsoo kokonaisuutta. 

Sitten on vielä niitä, jotka kyseenalaistavat näkemänsä. 

Kestääkö tämä täydellisyyden illuusio kyseenalaistamisen ja kysymykset? 

Ehkä tärkein kysymys kuuluu, mitä metsä voi meille opettaa tavasta elää ja olla olemassa?