Joulupukki on päättänyt lahjoa minua aivan urakalla tänä jouluna.
Olen pohtinut miksi en juurikaan muista ensimmäisen viiden vuoden ajanjaksoa elämässäni.
Olen tullut siihen tulokseen, että se on ollut niin turvallista aikaa, rakkauden täyteistä aikaa, että sieltä ei mikään ole kiinnittynyt muistiini erityisemmin.
Ja lisäksi on ollut niin paljon tuota sen päälle tullutta roskaa haravoitavana, tunteita käsiteltävänä.
Luulisi, että siis automaattisesti muistaisin.
En ole kokonaan unohtanut. En vain pysty tarkasti määrittämään, miksi tietyt nimet, paikat, tuoksut jne saavat aikaan muistijäljen, jota en pysty kuitenkaan selittämään tarkemmin.
Lisäksi tunnen sen. Tunnen olleeni pidetty.
Minun historiallani sen pitäisi olla aivan mahdoton yhtälö.
Niinpä koen, että sain lahjoista toiseksi tärkeimmän.
Minä muistan oman nimeni. Koko nimeni. Kirjoitusasu tosin tuottaa päänvaivaa. 😉
Yllättävää siinä on se, että muistan muistijäljen tuosta nimestä jo 1990-luvulta. Silloin ihmettelin, miksi minä en ole tuon niminen, kun se kuulostaa niin omaltani.
Lapsen logiikkaa.
Isä, jos jostain ihmeellisestä ihmeestä johtuen satut lukemaan tätä. Minä muistan sinut.
Tai tarkemmin määriteltynä muistan sinun olleen läsnä. Muistan kiintymyksen välillämme.
Eräs nimi nettilehdessä sai minut tiputtamaan puhelimen kädestäni. Vapina johtui muistosta. Nimi oli niin tuttu.
Järkeilin ettei se voinut olla, se ei sopinut niihin tiedon murusiin, jotka minulla on kasassa. Silti, kehoni muisti jotain.
Toivoisin hartaasti, että saisin kirjoittaa
Laulun kaikkein kauneimman,
Joka toisi uuden lämmön elämään.
Kuinka,
Tuli Isä viimein takaisin,
Oli myöhästynyt kai.
Näin joululauluja lainatakseni.
Hyvää ja lämpöistä joulua itse kullekin, joka ei henkilökohtaisesti voi jouluntoivotuksia minulta vielä vastaanottaa.
Minä otan antihistamiinin ja otan rennosti, jotta muistilla on tilaa toimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti