Terkkuja kipukuplasta!
Olin viikko sitten tapaamisessa, jonne oli käveltävä edestakaisin keppien kanssa, ja paikan päällä vielä täytyi urheilla.
Tiesin tämän. Tiesin myös jälkiseuraamukset. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jaksaisi aina kivun ja voimattomuuden ilolla vastaanottaa.
Tämä rajoittaa niin paljon. Olen nyt viikon ollut aivan pihalla, ja kyennyt vaan tekemään omaa oloa niin helpoksi, kuin mahdollista. Ja kärsimään lopusta.
Kupla kuvaa tilaa hyvin. Yleensä jaksan olla ymmärtäväinen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nyt pelkästään nenälle istuutuva kärpänen sai hermostumaan niin, että ääneen valitin sille kärpäselle; siis etkö tajua, että EN halua nyt lähelleni ketään. Henkilökohtainen kuplani valittaa, olet liian lähellä! Mene pois!
Luin hauskan jutun lehdestä. Kun sisäistin sen jonkin ajan päästä, nauraa hekottelin ihan tyhmälle jutulle varmaan puoli tuntia.
Lisäksi ystäväni mainitsi tänään olevan torstai.. Sanoin; niin kai.. Valvoin yöllä ja silloinkin oli torstai, kun nukkuu välissä, tuntuu aivan eri päivältä..
Joo-o.. Fiksuja on jutut. 🙄
Ärsyttää. Jo se, että ei nyt vaan oikein kykene eikä jaksa. Olisi kaikkea mielenkiintoista, mitä juuri silloin haluaisi tehdä. Tuntuu, että jää kaikesta paitsi. Ja niinhän sitä silloin jääkin.
Tämä kun ei ole asenteesta kiinni. Kun keho ei toimi odotetulla tavalla, hankala sitä on asenteen avulla saada toimimaan. Tämän nyt pitäisi tietysti olla ihan itsestäänselvä asia, kun puhutaan vakavista sairauksista. Ei vain tunnu kaikille olevan. Niille, jotka eivät voi hyväksyä sitä, että keho voi liikkumiseen esteitä asettaa, saattavat päästellä suustaan alligaattorin kokoisia sammakoita, ja samalla tulla mitätöineeksi sellaisen ihmisen, joka selviytyy jokaikinen päivä rajoitteiden kanssa.
Sain palautetta ensimmäistä kertaa koskaan ikinä siitä, kuinka olen yksinäisenä ihmisenä hyvin järjestänyt arkeni. Kuinka kaikki on hyvin mietitty.
Kiitin tästä, koska olen samaa mieltä.
Se ei edes ollut kehu, se oli toteamus. Tuntui hyvältä, että edes joku näkee sen työn, mitä oman arjen pyörittäminen vaatii.
Se vaatii myös uskallusta kirjoittaa viikon kipukuplasta. Asiaan vihkiytymätön ihminen voisi sitä käyttää helposti minua vastaan. Ihan ilkeyttään.
Tuntui myös mahdottoman hyvältä piiiiitkästä aikaa kohdata tilanne, jossa edettiin minun kehoni ehdoilla, eikä siitä tehty mitään numeroa. Sain hetken tuntea olevani ihan normaali ihminen, joka ei ollut kummajainen. Pelkästään sellaisesta taidosta toisella ihmisellä voisin suudella maata hänen jalkojensa alla. Niin harvinaista se minun todellisuudessani on.
Sitä kun asioita täytyy sietää. Jos terve ihminen vaikka ulkoilee päivittäin, ja se on hänelle ongelmatonta. Hän EI vastaavasti voi VAATIA liikuntarajoitteista erilaisista kiputiloista kärsivää pystymään samaan suoritukseen.
Hän ei voi pakata todellisuutta söpöön pikkulaatikkoon ja hoitaa todellisuutta vastaamaan sitä kuvaa, joka tekee hänen arjestaan ja hänen maailmastaan helpon ja hyväksyttävän.
Yllättävän moni toimii näin, vaikka ei sitä ajattele. Luodaan omaehtoinen narratiivi, jossa toisen asioista tehdään vaikeita, koska ne eivät istu omaan maailmankuvaan. Vaikka asiaa pitäisi AINA pohtia sitä pohjaa vasten, mitä sen toisen todellinen todellisuus on. Absoluuttinen totuus. Sairasta kun EI koskaan saisi verrata terveeseen, vaan pohjataan siihen, mitä vallitsevalla kunnolla voi mahdollisesti tehdä.
Todellisuus on toiselle toista ja toiselle toista. Jollekin se on helpompaa, toiselle haastellisempaa.
Kuitenkaan se ei saisi olla tunteisiin perustuvaa, silloin kun arvoitetaan sitä, sopiiko jonkun toisen liikuntarajoitteisuus meidän omaan maailmankuvaamme.
Tulipas nyt paasattua. On vain välillä hetkiä, jolloin toisten ajattelemattomuus ja kykenemättömyys terveen maalaisjärjen käyttöön saa raivostumaan ja puhkumaan pyhää vihaa, vaikka sitten viattomalle kärpäselle.. 🙄✨
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti