Alkupiste- ajatus

Masennus siellä, masennus täällä, masennusta joka säällä.

Olen viime aikoina törmäillyt ihmisiin, joista jokainen on maininnut mieltään vaivaavan masennuksen.





Olen ollut hyvin ärsyyntynyt itseeni, sillä en ole oikein osannut sanoa siihen mitään. Olen vahvasti sitä mieltä, että minun pitäisi osata. Antaa jokin vaste.





Kunnes sitten eräänä päivänä koin väkevää turhautumista omiin asenteisiini ja mieleni oikkuihin erään työstämäni projektin parissa. Jouduin pitämään itselleni oikein kurinpalautuksen.





Se toimi. Yllättävällä tavalla. Mieleni vapautui sitä rajoittavista epäilyksen tuomista kahleista ja siinä se vastaus sitten oli. 





Tämä oli niin suuri oivallus, että jalostin sen heti jatkokäyttöön pohtiessani masennusta.






Ihminen ei synny maailmaan masentuneena. Se voi olla sairaus. Se voi olla asenne. Se voi olla opittu tapa. Se voi olla hetkellinen näköalattomuus.

Kuitenkin masennus alkaa jostain. Se syntyy jostain. Jossain on sen alkupiste.

Olet labyrintissä. Tie edessäsi on suljettu. Olet umpikujassa. 

Kun käännyt ympäri edessäsi oleva näkymä muuttuu. Sinulla on avoin tie. Avoin tie takaisin sinne, missä lähdit kohti umpikujaa. 

Jossain on siis alkupiste sille, mistä masennus alkoi. 

Mitä oli ennen sitä? 

Miltä elämä näytti ennen sitä pistettä?

Jos masentuneelle ihmiselle sanoo, että tee näin ja ajattele näin, hän kokee sen jotenkin nöyryyttävänä. Aivot lukevat asian niin, että yrität olla parempi kuin hän ja tiedät muka enemmän, vaikka sinulla ei ole hänen kokemuksiaan. Aivot siis eliminoivat nämä hyvää(kin) tarkoittavat neuvot automaattisesti. Henkilö kokee neuvot jotenkin syyllistävänä asiana, koska hän mielestään tekee kaiken oikein. Hän ei mielestään mahda asialle itse mitään.






Jos taas alat empaattisesti keskustella masennuksen syistä, tulet vain kerranneeksi koko kuorman, joka henkilöä masentaa. Tilanne voi siis jopa masentuneen kohdalla huonontua, koska suo vain syvenee, joka kerta kun masennusta aiheuttavia asioita kerrataan.







Pääsin testaamaan ajatustani ihan käytännössä. Sattuma toi tilanteen taas eteeni ihan yllättäen. Keskustelimme muutaman ihmisen kanssa tuolla ulkoillessa ja siinä tuli sitten taas masennus puheeksi.





Toinen henkilö alkoi kertoa tälle masentuneelle henkilölle, kuinka hänen pitäisi tehdä ja toimia. Vaste oli turhautunut murahdus.






Heitin vain ihan ajattelematta, että olen pohtinut asiaa ja haluaisin löytää keinon, jolla masennukseen voidaan vaikuttaa.





Ei tarvinnut kuin selittää alkupiste- ajatus ja sain vasteen. En ihan heti unohda sitä ilmettä, hienoista pelotonta häivähdystä tämän masentuneen ihmisen kasvoilla. Hän koki oivalluksen.





Oivallus vyöryi lumipallon lailla, sillä samaisen keskustelun aikana hän ymmärsi lyhyesti sanottuna, että hänen masennuksensa johtuu siitä, ettei hän pysty vastaamaan yhteiskunnan asettamiin sosiaaliisiin paineisiin.






Olin itsekin hyvin yllättynyt. Iloinen, mutta yllättynyt. Yksinkertainen vertaus ja siihen kysymys.

Miksi se toimi? 

Olen sitä mieltä, että faktojen myöntäminen sekä läpikäyminen ilman tunnekuormaa on koko jutun avain. Aivot eivät työstä tunteita, vaan ne ratkaisevat ongelmaa.