Puhuin tänään ihmisoikeuksista eräässä tilanteessa ja kesken lauseen purskahdin itkuun.
Minä, joka en itke juuri koskaan.
Tämä Afganistanin tilanne ottaa todella koville.
Jäin pohtimaan kahta kysymystä.
1. Mitä jää jäljelle, jos olemassa olevaa elämää ei suojella?
2. Mitä ihminen on valmis tekemään ja kohtaamaan, jotta henki, tuo arvokkain omaisuus, säilyy?
Vaikka tässä on länsimaiden osalta käynyt selväksi se, että ihmisoikeudet eivät ole käytännön arvona sitä, mitä niiden on ajateltu olevan,
Ja ne arvot ovat kuitenkin määritettävissä poliittisilla kiintiöillä, resursseilla tai muilla seikoilla, eikä ihmishengen mukaan,
On selvää, että silloin olemme vallankahvassa, joka avaa sellaisen oven, mitä näillä arvoilla on yritetty välttää.
Käytännössä näiden toimenpiteiden seuraus on se, että olemme määrittäneet ihmishengelle hinnan.
Vaikka tarkoitus olisi, että ihmiselämä ja olemassaolo riittävät tuon määrityksen täyttämään.
Olemme siis muuttaneet tämän arvon määritelmää lennosta, koska tilanne on pakottanut meidät polvilleen.
Olemme käytännössä myyneet tämän arvon niiden ihmisten hengillä, jotka eivät mahtuneet uudelleen määriteltyyn hintaan ihmishengestä.
Oliko tämä teko suora antautuminen sille pahalle, mitä hirmuhallinto tässä nyt edustaa?
Tätä minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikea sulattaa. En löydä sille mitään määritelmää, enkä tukea.
Ymmärrän sen, että koko kansaa ei kukaan voi sieltä pelastaa. Eikä pidäkään.
Minä, joka uskon ihmiseen ja sen oikeisiin toimiin sitten lopulta,
Odotan sitä, että ihmisen selviytymis- ja eloonjäämisvaisto ohjaa nyt kokonaista kansakuntaa.
Että he nousevat kansakuntana vastustamaan tätä hirmuhallintoa, järjetöntä teurastusta ja hirvittäviä tekoja.
Se olisi meille kaikille ihan oikein, että he siinä itse onnistuisivat.
Toki, jos jossain on niin viisaita ja osaavia ihmisiä, jotka neuvottelupöydissä pystyisivät rajat asettamaan tälle hirmuhallinnolle ja vielä saattamaan ne käytäntöön, olisi sen toteutuminen ihmisoikeudellisesti hyvä liennytys jo tapahtuneille hylkäyksille.
Afgaanit kansakuntana ovat ansainneet ja ennenkaikkea oikeutettuja omaan upeaan maahansa ja ihmisoikeudellisesti toimivaan yhteiskuntaan, johon kuuluvat myös työ ja koulutus.
Mitä keinoja jää jäljelle hallita pahuutta, jos sotatoimet eivät toimi tai riitä?
Toivon, että kaikessa hiljaisuudessa tähän on keksitty jo keinoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti