Kylläpä oli aamulla ihana ilma. Niin oli hyvä keli kävellä, että olin aivan maailmanennätystahtia kaupalla.
Niin nopeaa, että raikkaassa pakkasessa sain odotella minuuttikaupalla kaupan aukeamista.
Kovaäänisestä soi radio. Liikuin musiikin tahtiin lämpimikseni.
Laulaa hoilotin mukana täyteen ääneen.. 🎶🎵🎶KUN KATSOO MAAILMAA ENKELIN SILMIN, NIIN NÄHDÄ VOI SEN KAUNEUDEEEEEN.. 🎶🎵🎶🎶
Samassa säikähdin sillä lehtisetä hurautti paikalle tuoden lehtiä.
Heitin hänelle, että minulla on tässä korona-ajan disco. Ihan omat jytät meinaan. Turvavälit kunnossa.
Niin. Klo 7 aamulla.
No, kuitenkin sentään perjantai.
Viime yönä olin veneessä. Liikkuvassa veneessä.
Minä.
Minä, joka tulen merisairaaksi jo laiturilla.
Aivan sama minkälaisen lätäkön laiturilla, onko se järvi, lampi vai puro.
Merisairaaksi!
Olen kyllä haaveillut kesällä veneilystä. Siis kumivene ihan rannan tuntumassa. Tai kelpaa tietysti soutuvenekin.
Jos se pysyy rannalla.
Veteen meneminen kun on ollut kielletttyä jo vuosia.
Minä tietysti viisveisaan kielloille. Kokeilen ainakin. Sittenpähän tiedän.
Minä opettelin lapsena itse uimaan. Katsoin mallia ja apinoin perässä.
Sukeltaminen on aina ollut haasteellista. Siksi, etten pysy veden alla.
Nykyään tiedän sen johtuvan siitä, että olen niin höttöinen rakenteeltani, etten uppoa vaan kellun. Yleensä ihminen on rakenteeltaan tiivis.
Uimahallissa aikoinaan oli todella kiusallista täällä Mikkelissä, kun meikäläinen ei poreammeessa pysynyt istuallaan, vaan nousin pintaan koko ajan kellumaan. Ei auttanut mikään konsti.
Jätin sen touhun sikseen. Pah.
Löysin eilen lapsuuden ajan ystäväni.
Selasin nettiä ja yhtäkkiä silmieni edessä oli kuva ihmisestä, jonka tunnistin.
Vaikka muistini on mitä on, sen voima saa minut joka kerta yllättymään ja nöyräksi.
Tästäkään ihmisestä ei ole valokuvia. Vain se, miltä hän on näyttänyt pihaleikeissä aika tarkkaan 30 vuotta takaperin. Ja olemme samana vuonna syntyneitä.
Näimme silloin tällöin, sillä hän oli Kuopion mummolan talon lapsia. Pihaleikkikaveri.
Toki olimme kirjekavereita myös. Tuohon maailmanaikaan 1993-1994 se oli tapana.
Tiemme erkanivat äkisti, sillä heidän perhettään kohtasi tragedia.
Se oli aikaa, jolloin sattui monta isoa asiaa.
Hyvin muistiin kiinnittynyttä aikaa siis.
Olen nähnyt kaverini moikkaus etäisyydeltä viimeksi 1.1.1996 ihan vuoden ensimmäisillä minuuteilla Kuopion torilla rakettien räiskyessä ympärillämme.
Emme olleet siinä hetkessä nähneet toisiamme kahteen vuoteen enää.
Muistan sen niin elävästi, sillä ennen torille lähtöä oli kotoa saapunut suruviesti (lankapuhelimella) , jonka vuoksi itkin silmät päästäni. Ja sain rankat moitteet asiasta silloiselta isältäni.
Tämä ystävä oli oikea ystävä. Muistan kerran, kun hän vei minut mukanaan perjantai iltana pelihalliin. Niitä oli silloin.
Sinne kaupungin nuoret kokoontuivat. No, minä olin maalta. Meillä oltiin vaan ulkona.
Elettiin laman pahimpia vuosia.
Muistan niin elävästi, kuinka minulla oli ihanat vaaleanvihreät collegehousut jalassa.
Pelihallissa tajuntani räjähti, sillä kaikilla muilla tytöillä oli kauniit vaatteet. Kaikilla oli samanlaiset farkut.
Ensimmäistä kertaa ikinä häpesin vaatteitani.
Vaikka oli ilmiselvää, että erotuin joukosta, kukaan ei kiusannut. Ystäväni esitteli minut ystävänään, joten minä olin heille heidän ystävänsä ystävä, jota kohdeltiin nätisti.
Ilmiselvää on, että tuon jälkeen halusin farkut. Ensimmäiset sain kesätyörahoillani vasta 3 vuoden kuluttua tuosta.
Ystäväni on menestynyt. Sitä tarina ei kuitenkaan kerro, kuinka hän on pärjännyt.
Tuo yllättävä kohtaaminen toi melkoisen määrän muistoja tuolta ajalta, että niitä täytyy ihan läpikäydä.
Ärsytys. Ei ole.
Henkistyminen.. Alan saada jutun juonesta kiinni..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti