Olen tässä pohtinut viime yönä sitä, että vaikka minut on pelolla ja väkivallalla kasvatettu, niin olen myös osannut olla melkoinen
the real pain in the ass.
Siis tälle pahis suvulle ja heidän alihankkijoilleen.
Asemani on sallinut minulle kaikenlaista ja olen sen kyllä tehokkasti hyväkseni käyttänyt.
Hyväksikäyttö on edelleen asia, jota on vaikea kuulla, ymmärtää tai hyväksyä.
Se iskee niin tunteisiin. Niin pitääkin. Onhan se yksi raaimmista rikoksista, mitä ihminen voi toiselle tehdä.
Avataanpa tätäkin hiukan.
Minut ja siskoni oli määrätty huoltajuussopimuksen mukaisesti tietyksi kuukaudeksi vuodesta silloisen isämme hoiviin.
Se ei toteutunut kuin yhden kerran.
Minä tein kaikkeni silloiseen äitiini vaikuttakseni, ettei meidän tarvitse mennä.
Jopa huusin ja itkin kurkku suorana keskellä katua. Järjestin todistajien kuullen siis kohtauksen.
Olisihan se pitänyt tietää.. Ei tunnereaktiota.
Vaikka hän esittää aina niin tunneherkkää ja itkee. Itkee. Ne ovat kyllä niin valheellisia kyyneleitä, kuin olla vaan ja voi.
No, me lähdimme. Oleilimme osan ajasta mummolassa, mikä oli helpotus.
Kuitenkin osan aikaa olimme isämme asunnolla.
Se oli aivan karmeaa.
Minä tiesin, että jotain pahaa tapahtuu. En tietenkään osannut sitä sanoittaa mitä se on.
Eräänä aamuna olin niin kauhuissani ja vihainen, en ymmärtänyt mistä se johtuu.
Halusin tappaa isämme. Hänellä oli eräs teräase saatavilla. Istuin nojatuolissa ja kuvittelin, että jos hän vielä kerran koskee väärin tai katsoo väärin, otan tuon miekan ja tapan hänet.
Analyyttinen, kun olen ollut aina, tajusin samassa seuraukset. Kukaan ei uskoisi minua. Eikä minusta olisi tappamaankaan.
Aloin olla epätoivoinen. Sitten minulla välähti.
Me voisimme karata. Kotiin. Äitimme luo.
Niinpä olin ihan tavallisesti. Illemmalla kysyin, voimmeko mennä leikkipuistoon, niin kuin joka ilta.
Tavarat jäivät, me siskoni kanssa lähdimme.
Menimme oikeasti leikkipuistoon, sillä pelkäsin isämme seuraavan. Keinuimme hetken. Ehdotin siskolleni, että menisimne kotiin. Hän oli mukana, koska luotti minuun.
En ole koskaan pelännyt kiinnijäämistä niin paljon kuin silloin. Tiesin, että pääsen hengestäni, jos epäonnistun.
Savuimme kotiin.
Siellä se vasta järkytys oli vastassa.
Äitimme ei ottanut meitä vastaan, vaan yritti pakottaa meidät takaisin isällemme.
Luojalle kiitos, että naapurin emäntä oli kahvilla meillä.
Hän komensi äitiämme lopettamaan. Muistan vieläkin, kuinka hän painavasti sanoi äidillemme: - Etkö näe, kuinka Odessa pelkää? Kyllä tytöt jäävät nyt tänne. Piste.
Äitini ei auttanut kuin suostua.
Kukaan ei ilmoittanut isällemme, sillä siellä ei ollut puhelinta.
Äitini kosti asian minulle.
Tavarat piti hakea. Hän laittoi minut sinne yksin.
Itkin ja pohdin asiaa, sillä vaatteet oli saatava. Osasin kyllä kuvitella rangaistukseni.
Niinpä keräsin luokkani tyttöjä kymmenkunta messiin. Olimme pyörillä ja menimme porukalla laukkuja hakemaan.
Isäni ei auttanut kuin suostua.
Hän vain katsoi minua silmiin äärettömän vihan (ja pelon) vallassa ja sanoi.. - Ymmärräthän mitä olet tehnyt?
Minä vain nyökkäsin, vaikka hitonkaan hajua ei asiasta ollut. En jäänyt ottamaan selvää.
Voin siis hyvin kuvitella, että ihmisten on ollut vaikea uskoa tarinaa siitä, että minua on hyväksikäytetty.
Niin. Minä en ole koskaan niin väittänytkään.
Oikeudenkäynnin vuoksi äitimme alkoi levittää propagandaa, jossa syyllinen olin minä.
Hän vaatimalla vaati, että näin toimitaan.
Minun tarinani siitä eräästä illasta poikkesi hyvin paljon siitä, mitä totuutena kerrottiin.
Olin niin pettynyt silloin poliisiin, kun he eivät minulta lausuntoa kirjanneet. Sille oli varmasti syynsä.
Sille, joka haluaa totuuden selvittää, suosittelen lämpimästi lukemaan oikeuden pöytäkirjat.
Nimittäin minun vuokseni isämme saama rangaistus ei tullut. Se tuli ihan muun syyn vuoksi.
Ja tämä muu syy haluttiin peittää. Mustamaalaamalla minua. Se oli äitimme tärkein missio.
Pohditaanpa hetki sitä, miksi minun asemani oli niin erityinen?
Minua kyllä kuritettiin. Siksi, kun minua pelättiin. Muistini vuoksi.
Myös sitä varjeltiin, että minä pysyn hengissä.
Vaikka minua kuristettiin, tunsin otteen hellittävän vähän väliä. Minun ei ollut tarkoitus menehtyä.
Minua vietiin tarkoituksella paikkoihin, joista selvitettiin muistanko. Enhän minä nyt idiootti ollut. En paljastanut, vaikka tiesin. Tosin, en ollut varma mitä tiesin.
Saatoin kuitenkin usein varsinkin isällemne tehdä sitä, että näytin siltä, kuin olisin painanut asioita mieleeni. Hänen ilmeensä oli kauhua täynnä.
Isämme vaati mummolassa, että nukumme patjoilla hänen vieressään. Olen kerran yöllä herännyt siihen, kun hän runkkaa.
En ymmärtänyt mitä tapahtui. Siirryin kuitenkin mummon viereen pysyvästi nukkumaan jo seuraavaksi yöksi.
Olisi ehkä pitänyt ymmärtää toimia toisin.
Siskoni jäi isämme viereen. Hän halusi nukkua siinä.
Hän on aikuisenakin ylpeänä kertonut, kuinka hän oli yksin usein isämme luona yötä ja hän sai isän tekemää suklaakakkua.
Omituista kyllä, isämme ei osannut kokata.
Minä en ole koskaan tuota kakkua syönyt. Tiedän kyllä ruokani.
Oikeuden pöytäkirjoista selviää mm kertomus miksi tytöllä oli pissat menneet housuun joka vierailulla useasti.
Kun minä sain käsiini aikoinaan lääkärin tutkimustulokset, syyllisyys painoi raskaana.
Olin niin vihainen, että äitimme myönsi minulle tienneensä asiasta ja laittaneensa tarkoituksella siskoni isällemme yökylään, koska isällä oli siihen oikeus.
Joten minun kuului kantaa vastuu. Olin isompi.
Niin. Asemani oli tärkeä, koska jonkun toisen asema oli vielä tärkeämpi.
Ja tuon toisen erityisasema piti pitää salassa.
Sillä minä olin riski, koska joku saattoi kysyä minulta totuutta. Kaikkihan tiesivät minun puhuvan totta. Sukulaisetkin.
Joko ymmärrätte hyvät lukijat?
Kysyn teiltä nyt kysymyksen..
Miten sinä suhtautuisit siihen, jos olisit mies ja saisit tietää nuorimman biologisen lapsesi joutuneen tällaiseen lapsen oman äidin ja veljesi toimien vuoksi?
Minä tiedän varmaksi, että kiittelyjen sijaan koittaisi hyvin toisenlaiset ajat.
Siksi on tärkeää, ettei minua uskota. Tai minulla ole uskottavuutta.
Kaikelle, ihan kaikelle, näiden ihmisten tekemisille on olemassa jokin piilossa oleva syy. Joka ei ilman sisäpiiritietoa avaudu.
Olen seurannut erityisesti isämme lähiympäristön naisten toimintaa ja huomannut, kuinka he vedättävät tätä pahis isää.
Se on kuin Vatikaanivaltio Rooman sisällä.
Se tuo kahteen tai useampaan suuntaan toimiminen käy raskaksi. Jossain vaiheessa joku särö tulee, vaikka vahingossa.
Minä tajusin eilen omaavani erään todisteen tästä. Tosin, se ei avaudu kuin minulle. Minulla on siis todistustaakka ja velvollisuus se etsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti