1990- luvun lama on ollut melkoinen peikko minun omassa mielessäni.
Ihmisten kanssa olen vuosien mittaan jutellut, oikein kukaan ei muista sen olleen mitenkään merkittävä heille itselleen.
Ja minä olen äimistellyt tätä. Voi tietysti olla alueellisia erojakin.
Kuitenkin tämän muistokimarani vuoksi oikein tutkin asiaa. Tai muiden asioiden ohessa tutkin tätäkin asiaa.
Kyllä. Vuonna 1993 on tilastoitu Suomessa olleen 100 000 ihmistä, jotka kärsivät nälkää.
Minä olin yksi heistä. Luulen kuitenkin, että en ole tilastossa mukana.
Kuulostaa kamalalta, mutta avataanpa tätäkin hieman.
Noina vuosina päähuoltajani tai huoltajamme oli täysipäiväisessä työssä. Hän sai siis säännöllistä palkkaa.
Avioeron myötä myös elatusmaksuja kahdesta lapsesta.
Silti meillä ei ollut rahaa ruokaan, vaatteisiin tai hankintoihin. Oli lama. Tai niin sanottiin perusteeksi joka asiaan.
Ja perhekokonaisuuteen kuului myös varakas isäpuoli.
Olenko ainoa, jonka mielestä matikka ei täsmää?
No, minä en jäänyt neuvottomaksi lapsenakaan.
Osasin änkeä itseni kavereiden ruokapöytiin syömään. Sitäpaitsi kaikilla kavereilla oli mukava äiti. He ruokkivat koko katraan aina säännöllisin väliajoin, olipa paikalla omia tai muiden lapsia.
Silti oli päiviä, jolloin ruokaa ei ollut. Kesälomat koulusta olivat pahimpia, kun kouluruoka jäi pois.
Sisuunnuin eräänä alkukesän päivänä nälkääni.
Näin upeassa kukassa olleen tuomen.
Reteesti menin ja keräsin useamman nätin kukkakimpun ja kiersin myymässä niitä ovelta ovelle. 5 markkaa kimppu. Nykyrahassa noin yhden euron.
Kaikki meni. Minä keräsin tienestit ja menin kauppaan ostamaan itselleni ruokaa.
Puun puolesta olen pahoillani ja pyydän anteeksi toimiani. Vetoan kuitenkin hitonmoiseen hätään, jonka vuoksi jouduin satuttamaan puuta.
Niinpä tutkiessani näitä asioita äimistelin ihan ääneen erästä tapahtumaa.
Nimittäin yhtenä päivänä silloinen äitini ilmoitti, että kyyti kaupunkiin ostoksille lähtee. Paras olla mukana.
Tuolta reissulta ostettiin huonekaluja, vaatteita ja muuta roinaa.
Ei ruokaa.
Juuri minulle ostettiin paljon kaikkea. Sain uuden sängyn. Olin tuohon asti nukkunut vanhalla hetekalla.
Eihän sitä voinut oikein todeksi uskoa. Muutenkin silloinen äitini oli hetken aikaa minulle ihan ihminen. Varoi toimiaan.
Sain siis kaikkea uutta, mutta edelleen nälkä oli läsnä.
En ihan ymmärrä tätä. Tai oikeastaan ymmärrän.
Eihän siihen ole kuin yksi selitys. Hän sai jostain rahaa, joka hänen oli pakko käyttää lapsiinsa todistettavasti.
Ja kun minulle oltiin ystävällisiä, voisin vaikka vannoa olleeni kultamunia muniva hanhi. Tietämättäni.
Nimittäin nuo hankinnat olivat ensimmäiset ja viimeiset, jotka sain.
Samana kesänä muistan, kun eräs ihminen hävisi tai katosi, kuin maan nielemänä.
Yhtenä päivänä hän oli ihan normaali, sen jälkeen hänestä ei enää näkynyt tai kuulunut mitään. Hän oli sedälläni töissä.
Kysyin silloiselta isältänikin missä tuo henkilö on. Sain ihan uskottavan selityksen. Mitenkäs sitä lapsi olisi osannut kyseenalaistaa?
Muistan jo silloin pohtineeni asiaa usein. Viikot kuluivat, enkä törmännyt henkilöön missään.
Muistan kuinka pääni oli poksahtaa tästä mysteeristä.
Toivon todella, että asialle on ihan luonnollinen ja järkevä selitys olemassa.
Olen kuitenkin harvakseltaan yrittänyt etsiä häntä. En löydä. Kukaan ei myöskään enää edes muista häntä. Tai vaikenevat visusti, kun olen kysellyt.
Ihminen voi muuttaa, ihminen voi vaihtaa nimeään.
Sitä kuitenkaan en jaksa ymmärtää miten naimaton ihminen rakennuttaa itselleen talon uudelle hienolle asuinalueelle, eikä asu siinä päivääkään.
Ei myy, eikä vuokraa sitä.
Kyllähän ihmiset tekevät varoillaan mitä ihmeellisimpiä asioita, mitäs se minulle kuuluu.
Ja kyllähän luonnollinen kuolemakin on voinut yllättää, eikä perillisiä löydy.
Nyt olen jo aikuinen, mutta silti pääni meinaa poksahtaa tämän asian kanssa.
Noilta vuosilta 1993-1996 mieleeni on jäänyt 2 kuolemaa ja yksi katoaminen. Sekä tämä järisyttävä ostosreissu vuodelta -94.
Kuolemille on löydetty selitykset ja ne on silloin jo selvitetty.
Ainoa, joka ne saa jälkeenpäin näyttäytymään epäilyttävässä valossa, on ihmisten käytös.
Kuolleelta kun ei voi enää kysyä, narratiivi saadaan hallintaan ja jopa asioita tai todisteita voidaan myös lavastaa.
Ainoa, jota ei voi lavastaa, muuttaa tai hallita on käytös.
Vielä vuosikymmenten jälkeen käytös paljastaa yhtä ja toista.
Eri asia on vaan se, voidaanko asiat todistaa muutoin, elleivät syylliset tunnusta tekojaan.
Ärsytys. Ei ole
Henkistyminen.. Tämä alkaa olla taas kivaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti