Virushyökkäys

Huomenta vain! Nyt olisi kurkunviipaleille käyttöä, nimittäin silmät ovat niin turvoksissa itkemisestä.

Siis minähän en juurikaan itke. Enkä herkistele. En. Ehkä. Ei sovi imagooni.

Sodasta selviäminen saa minutkin viimein päästämään tunteet vapaaksi. Helpotuksesta. Selviämisestä.

En nyt tarkoita Ukrainan sotaa.

Tarkoitan virusta, joka hyvin salakavalasti hyökkäsi viime syksynä.

Virusta, joka oli täysin näkymätön. Ei antanut oireita. Se hyökkäsi täydellä voimalla ja oli viedä kaiken. Aivan kaiken.

Siskoni luottaa minuun. Me olemme olleet hänen syntymästään lähtien kaksikko.

Niinpä hän on minulle kuin oma lapsi.

Minun aarteeni. Minun jalokiveni. 

Niinpä ymmärsin sen suurimman virheen, jonka olin hänen kanssaan tehnyt. Minä olin suojellut häntä liikaa.

Minä olin taistellut hänelle kuuluvat taistelut, koska ajattelin sen olevan hänen parhaakseen, sillä minä kestän enemmän.

Tämä on suurin virhe, jonka kukaan voi koskaan tehdä.

Tämän tämä virusvihollinen hoksasi ja käytti erittäin taitavasti hyödykseen. 

Jos siskoni ei olisi rehellisesti voinut minulle kertoa tuntojaan, olisi tuho ollut sitä luokkaa, että vieläkin puistattaa. 

Onneksi sain tiedon juuri viimeisellä hetkellä ennen romahdusta.

Tein nopeasti diagnoosin. Hän on aina ollut vähän vetäytyvä ja odottaa asioiden järjestyvän. Hän ei ole juurikaan ottanut kantaa vääryyksiin. Hän on tietyllä tavalla naiivi. 

Hän siis hyvin todennäköisesti kärsi Tukholma-syndroomasta, joka on hänen kokemuksillaan hyvin tyypillinen oirekuva.

Pyysin ja rukoilin häntä menemään terapiaan, sillä minä en yleensä uskalla tarttua lääketieteellistä apua vaativiin asioihin.

Hän ei mennyt.

Niinpä minulle ei jäänyt valinnanvaraa. Minun lapseni sukelsi, minun oli sukellettava perästä pelastamaan hänet.

6 viikkoa 5-6 tuntia päivässä minä valmensin häntä. 

Tämä virus istutti erään ajatuksen hänen mieleensä, joka oli tuhota koko ihmisen. Repiä, raastaa rikki, tuhota aivan kokonaan. Jolloin mitään elinkelpoista ei olisi jäänyt enää jäljelle. 

Hän sai myös fyysiä sydänoireita. 

Siihen ei ollut muuta keinoa, kuin kaivaa hänestä esiin sisäinen soturi. 

Niinpä me teimme. Me teimme sen. Yhdessä.

Hän luotti kuitenkin siihen, että nojautuessaan minuun, minä vaadin häneltä aivan kaiken ja koko sitoutumisen, mutta minä en anna hänen pudota. 

Hän joutui tekemään työn itse. Oivaltamaan itse. Minä olin vieressä, mutta kasvun aiheuttaman kivun hän kärsi itse. 

Ja hän selvisi. Hänestä kuoriutui taistelija. 

Eilen minä sain parhaan palkinnon. Hän oli valjastanut luovuutensa asioiden työstämiseen ja kirjoittanut laulun. 

Hän siis suoritti maisterintutkintonsa. Ja valmistui tästä akatemiasta. 

Minua on ikiajat sanottu julmaksi. 

Minä en ole julma. Minä olen armoton. 

Minä olen armoton silloin, kun vaara uhkaa ja on taisteltava. 

Ja minä olen armoton silloin, kun pirullinen pahuus uhkaa nousta valtaan. 

Armottomuus minussa saa ajattelemaan kuoleman olevan liian helppo ratkaisu tällaisille ihmisille. 

Minä haluan enemmän. Minä haluan heidän kärsivän. 

Se voi olla julmuutta. Minusta se on oikeutta. Emokarhun toimintamalli. 

Fyysisyyteen kajoavat rikokset eivät ole mitään siinä mittakaavassa, kun puhutaan psykologiseen turvallisuuteen kajoamisesta. 

Asioissa on myös aina kääntöpuoli. Ilman vihollisen hyökkäystä emme tiedä miltä täytyy suojautua. 

Tätä vastaan on osattava taistella. Jos ei osaa, on opittava. 

Tällainen käytös perustuu AINA ja ainoastaan ahneuteen. Se on vaarallinen tauti, sen ei saa antaa levitä. Millään yhteiskunnan tasolla.