Olen viime aikoina pohtinut omantunnon kysymyksiä ja myös tekoja.
Yleinen harhaluulo on, että tunne ja järki ovat toistensa vastaparit.
No eivät tosiaankaan ole. Ne ovat tarpeellisia toisilleen, sillä ne ovat toistensa polttoaine, niin hyvässä kuin pahassakin.
Järjen vastapari on toiminta.
Ja tunteen vastapari on (yllätys yllätys) totuus.
Ei tulisi heti ehkä mieleen. Kun asiaa kuitenkin ajattelee, tuo on päivänselvää.
Tähän perustuu mm lukuisat tarinat "Auervaaroista" . Olivatpa he sitten mitä sukupuolta hyvänsä.
Ei ihmisellä järki lennä ikkunasta, kun rakastuu. Siinä vain unohtuu totuus. Useimmiten.
Toinen yleinen harhaluulo on lapsen ehdoton rakkaus AINA vanhempiaan kohtaan.
Tämä on asia, jota käytetään aseena hyvin monissa tilanteissa.
Tämä ei kuitenkaan pidä oikeasti paikkaansa.
Lapsen ehdottoman rakkauden saa VAIN kiintymysvanhempi/ kiintymysvanhemmat.
Kolmantena asiana huomioisin sen, että valheita pystyy keksimään jokainen. Ihan jokainen. Juorut ovat hyvä esimerkki tästä.
Kuitenkin totuuden kumoaminen argumentein on aina vaikeinta. Siihen eivät valheet tepsi.
Sitten on sellainen vaikea kysymys, kuin omatunto.
Se perustuu AINA tiettyihin arvoihin.
Entäs, jos järki ymmärtää, mutta omatunto pistää hanttiin?
Kaikki toimintamme perustuu johonkin syyhyn. Teoille on motiivi.
Tuota motiivia ja syytä tukee myös ne samat arvot, joihin omatuntommekin nojaa.
Eli, jos teet jotain tai jätät tekemättä jotain arvojesi mukaista, miksi silloin omatunto kuitenkin kolkuttaa?
Siksi, että pysyisimme nöyrinä. Ymmärtäisimme eron välttämättömyyden ja pahuuden välillä.
Olen omalla kohdallani nyt tehnyt rauhan tällaisen kysymyksen edessä siinä suhteessa,
että kadun ja hyvitän mieluummin sitä, minkä olen arvojani seuraten tehnyt,
kuin olisin jättänyt tekemättä.
Sitä en kestäisi. Se hajottaisi minut palasiksi. Murtaisi kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti