Minulta hiljattain kysyttiin aivan ihmeellinen ja mielestäni outo kysymys.
-Miksi et ole ollenkaan katkera?
Niin. Miksi en?
Ihmiset harvoin tulevat ajatelleeksi sitä, että vastuita, sovituksia ja rangaistuksia on olemassa erilaisia ja erilaisilla painotuksilla.
Se, että tuomioistuin toteaa syylliseksi ja määrittää rangaistuksen, on vain yhteiskunnallisesti palveleva sovitusmuoto.
Minulla on sikäli helppo osa, että minun tarvitsee vain oppia ja ottaa oppi vastaan.
Avain ja lukko-periaate. Kun jotain traagista ihmiselle tapahtuu, hänellä on myös voima kohdata se asia. Ja jopa selvitä siitä.
Ne ovat toistensa vastaparit.
Kun taas JOKAISEN, joka on osallinen minullekin tapahtuneisiin asioihin ja toimiin
täytyy elää tekojensa ja niiden seurausten kanssa.
Heidän täytyy tehdä aivan hirvittävän paljon työtä oikeuttaakseen ratkaisunsa. Yhä edelleen vaan.
Heidän on perusteltava paremmuutensa. Aina vaan.
Heidän on löydettävä ympärilleen ihmiset, jotka eivät muuta käsitystään heistä, vaikka totuus heidän toimistaan selviäisi. Heidän on ostettava ihmisten kiintymys. Aina vaan.
Yön yksinäisinä tunteina he joutuvat kohtaamaan oman sisimpänsä. He joutuvat katsomaan itseään peilistä.
Näennäisesti sieltä katsoo tekojen ja toimien päälle luotu hahmo.
Todellisuudessa heistä jokainen jossain vaiheessa eloaan kohtaa oman sisimpänsä.
Se voi olla karua katseltavaa ja kestettävää.
Voisi sanoa kuin laulussa. Yhtä auttaa vain Jumala, toista perjantainen humala.
Ne ovat kuitenkin vain välillinen keino piilottaa oma sisimpänsä. Ja lykätä totuuden tuomaa näkymää.
Niin. En ole katkera, sillä minun ei tarvitse olla.
Ihminen tuhoaa lopulta itse itsensä. Sen on historia selvästi osoittanut. Pahuus ihmisessä ajaa väistämättä kohti tuhoa.
Senpä vuoksi olisi inhimillisempää tunnustaa tekonsa poliisille, ennen kuin tarvitsee tehdä jotain epätoivoista.
Kuolema ei edelleenkään hyvitä tekoja. Se päästää vain helpolla vastuusta ja sovituksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti