Häntä ei saa heiluttaa koiraa

Kuuntelin eräiden lasten keskinäistä käyttäytymistä.

Hirveä kähinä, kiukku, toisen syyttely, väkivalta ja huuto. Kun aikuinen saapui paikalle kukaan ei ollut tehnyt mitään väärää, mutta kamala kuorossa huuto siitä, miten itse oli tullut väärin kohdelluksi toisen toimien vuoksi. Ja tuota toista pitää rangaista. 

Pohdin ihan ääneen, että onpas kummallista, ettei löydy yhtään tyyppiä, joka luontaisesti edes yrittäisi sovitella. Yrittäisi selittää syitä ja seurauksia.

Sama tunne vaivaa minua yhteiskunnallisella tasolla. Keskustelu on asiasta kuin asiasta aivan absurdia.

Hälyttävintä aikuisten ihmisten käytöksessä on, että näennäisesti ollaan huolissaan toisista, kun todellisuudessa ajatellaan vain omaa tilannettaan. Ja sen varjolla voidaan käyttää valtaa todella huolestuttavissa määrin toista tai ryhmiä kohtaan.

Missä on tämän kaiken keskeltä se taho, joka sovittelee ääripäitä?

Jokaikinen pystyy ymmärtämään sen, että pelko muuttaa ihmistä ja hänen käytöstään.

Pakottaminen EI koskaan tuota haluttua tulosta.

Painostus vielä vähemmän.

Se on selvää, että itselle tärkeissä asioissa jokainen haluaa sanoa sanottavansa. 

Kun se tehdään pelkästään kertoen omista valinnoista ja omista ratkaisuista perusteluineen, silloin se on todellakin ok. 

Mutta, jos oma paras vaatii toisen heikentämistä, silloin ollaan vallankäytön ytimessä. 

En tiedä miten tätä voisi selittää niin, että se oikeasti avautuisi ja omien toimien kriittinen tarkastelu voisi alkaa?

Kerronpa käänteisen esimerkin. 

Luin eräästä sieppaus tapauksesta. 

Kolme naista oli ollut psykopaatin vankina 10 vuotta. 

Kun he vihdoin pääsivät pakenemaan ja saivat viranomaisille tiedoksi tilanteensa, heistä tehtiin pahiksia.

Itse otin niin kovasti kierroksia ammattilaisista, jotka väittivät etteivät nämä naiset halunneetkaan pelastua.

Kuinka julkeaa! Minulla kävi mielessäni näitä ammattilaisia kohtaan ihan muutamakin erinäinen kohtalo.

Jos siis toimisin, kuten nyt yhteiskunnassa toimitaan, haukkuisin heidät pystyyn. Ainakin somessa.

Minä olisin oikeassa, he täysin väärässä. Tappouhkaukset tuntuvat olevan yleisesti hyväksytty toimintatapa parempien puutteessa, pitäisi varmaan sellainenkin rustata näille ammattilaisille.

Sen sijaan tunnistin oman raivoni. Pysähdyin.

Tiedän tunteeni kumpuavan suoraan omasta menneisyydestäni jota pelko on niin pitkään ohjannut.

En voi sietää, että uhreista tehdään pahiksia.

Heillä ei ole ollut psykopaatin suhteen muuta vaihtoehtoa kuin alistua.

Nyt ympäröivä maailma ja auttamisen ammattilaiset alistavat heidät samoilla keinoilla kuin psykopaattikin.

Eli häntä ei saa heiluttaa koiraa!

Ammattilaiset olivat perustelleet näkemystään siten, että osoittivat jälkeenpäin tilanteet ja mahdollisuudet, joissa näillä naisilla olisi ollut mahdollisuus paeta. 

Kun he eivät käyttäneet näitä mahdollisuuksia, he olivat automaattisesti pahoja. He eivät halunneet pelastua. 

Niin. Se on niin äärimmäisen helppoa sanoa tilanteen ulkopuolelta, miten kenenkin pitäisi toimia. Tuomita.

Ottamatta lainkaan huomioon sitä, että pelon alaisena meistä kukaan ei tiedä kuinka toimii, ennen kuin sen itse kokee.

Näissä päätelmissä ei myöskään otettu huomioon sitä, että kaikkea ei tiedetty.

Jos kaappaaja lähti pois ja jätti vangit omaan rauhaansa, se ei vielä tarkoita mahdollisuutta paeta.

Kukaan muu, kuin psykopaatin kanssa elänyt ja kauhuja kokenut ei voi tietää, millaisia keinoja heillä on hallita.

Niitä nimittäin on aina. Se on yhtä varma asia, kuin vuorokauden aikojen vaihtuminen.

Tuossakin tapauksessa on mahdollista, että yksi tai useampi vangeista on ollut kettingillä kiinnitettynä. 

Tai muutoin fyysisesti kiinnitettynä tai liikuntakyvyttömänä. Jos liikut kuolet joko itse tai sitten toinen kuolee vuoksesi. 

Yritä siinä sitten karata ja jättää toinen varmaan kuolemaan.

Järjellä ajatellen varmaankin moni toimisi näin. Ilman kauhujen ja pelon kokemista. Tai ainakin luulisi toimivansa. 

Kuitenkin sellaisen päätöksen tekeminen vaatii todella kovaa kanttia. Harva pystyy siihen.

Tunnettu paha on parempi kuin tuntematon paha.

Eli pelon kanssa eläessä ei ole olemassa voittajia. 

On vain erilaisia keinoja selviytyä. 

Näille asiantuntijoille olisi jonkun pitänyt selittää ettei heidän luomansa teoriat olleet täysin vedenpitäviä.

Se olisi voinut luoda ymmärrystä siihen, ettei naisten selviytymishalusta voinut vetää johtopäätöksiä.

He olivat uhreja. He tekivät ratkaisunsa juuri niin, kuin heidän tarvitsi ne kulloisessakin tilanteessaan tehdä.

Joku toinen olisi varmasti toiminut toisin. Ja joku olisi tappanut itsensä.

Pointti on, että omaa elämää koskeva ratkaisu tehdään AINA omista lähtökohdista käsin.

Siihen ei auta se, että toinen tilanteesta mitään ymmärtämätön tulee pakottamaan tai syyttämään.

Tämän pitäisi olla ihan perusasia.

Kerro oma kantasi. Kuuntele ja yritä ymmärtää toisen näkökanta.

Mieti syyttelyn sijaan yhteistä hyvää palvelevia ratkaisuja. 

Älä ulkoista tästä omaa vastuutasi haukkumalla toista. Tai uhriutumalla toisen vastustuksen edessä, kun alunperin olet itse hyökännyt. 

Ja ne ratkaisut mieluiten niin, että molemmat osapuolet voivat elää.

Eikö yhdessä olisi hedelmällisempää toimia niin,

Kun toinen kaatuu, toinen nostaa toisen ylös?

Mihin tällainen ajattelu on hävinnyt maailmasta?