Tunnemylläkkä

Kylläpä kulunut viikko on ottanut henkisesti voimille.

Tuo tunnemylläkkä on sellainen mehut vievä tekijä.

Keskustelin eilen ystäväni kanssa Puumalan tapahtumista.

Hän on peloton tuntemani ihminen. Hän ei pelkää kyllä yhtään mitään.

Vaikka neutraalisti kerroin, suunnaton pelko, paniikki ja kauhu kuulsivat hänen äänessään ja olemuksessaan.

Se oli erittäin ihanaa. Ei tietenkään siksi, että hän tunsi vuokseni tuskaa, vaan siksi, että joku reagoi normaalisti.

Tunsin itse noiden muistojen herättämien tunteiden jälkeen olevani aivan loppu. Pelkäsin niiden todella tuhoavan minut kokonaan. 

Kyselinkin, että miksi jo kerran koetut kauhut täytyy vielä uudelleen elää läpi?

Pahinta on juuri se, että olen ne kerran jo kokenut. Silti nuo muistot elävät minun kehossani. Se muistaa kaiken.

On niin vaikea ymmärtää, että tällaisia asioita saa tapahtua ilman mitään rangaistusta.

Tapahtumat saivat minut pohtimaan ihmisiä. Näiden tekojen takana olevia henkilöitä.

Tiedän heitä olevan useampia, koska yhden miehen operaationa tämä kaikki minulle tapahtunut olisi ollut mahdotonta jo ihan logistisesti toteuttaa.

Lisäksi olen pohtinut itse sieppausta. Kuinka se on oikein toteutettu?

Tästä on herännyt muistoja. Muistoja siitä, kuinka olen reagoinut eri ihmisiin.

Itse tapaamiset eivät ole olleet pelottavia, mutta ihmisen läheisyydessä on herännyt jokin pelkoa aiheuttava tunne.

Minä siis muistan. En kuitenkaan meinannut uskoa muistiani todeksi.

Tein taas aikajanan, joka vahvisti muistijäljen oikeaksi.

Tiedän ainakin yhden operaatioon osallistuneen ihmisen, joka on tietyssä roolissa vaikuttamassa lähipiirissäni.

En vain voi sitä kiistattomasti todistaa.

Motiivia en tiedä. Olen jo pidemmän aikaa pohtinut sitä, onko hänellä pedofilisia taipumuksia, tai nauttiiko hän kiduttamisesta, ehkä jopa tappamisesta. 

Näitähän ei voi henkilöä itseään lukuunottamatta kukaan muu varmaksi tietää ilman todistavia tekijöitä. 

Epäilen tämän kyseisen henkilön syyllistyneen myös ainakin yhteen eliminointiin vuosia minun tapaukseni jälkeen.

Sitäkään en voi todistaa.

Tunnepuoli minussa haluaa kostaa. Se haluaa satuttaa ja repiä tämänkin ihmisen riekaleiksi.

Sanoisin sen olevan täysin inhimillistä. 

Järki puolestaan käskee odottaa. Odottaa virhettä, jonka hänkin tulee ennen pitkää tekemään. Ahne ei muista varoa.

Se on onni, että tunteiden pohjalta toimiminen ei kuulu vahvuuksiini. Haluan oikeutta kaikille uhreille.