Olen pyöritellyt erästä teoriaa.
Silloin kun sairastuin ja selvisi etten olekaan sukujuuriltani sitä, mitä olin luullut,
Painostin surutta sukulaisia kertomaan totuuden.
No, sitähän ei kuulunut moneen kuukauteen.
Koin silloin hirveän syvällä olevaa isän ikävää. Itkin holtittomasti.
Muistan, kuinka eräänä iltana jokin syvä kuilu sisälläni repesi ja huusin tuskaani ääneen. Istuin keittokomeron lattialla ja yritin saada henkeä.
Danko tuli unenpöpperössä haistelemaan, et hei mamma, mikä sul oikein on..?
Siihen hän jäi.. Turvallisen välimatkan päähän ja uni voitti. D oli silloin vielä niin nuori.
Sen hirvittävän kipeää tehneen kohtauksen jälkeen soitin äitini siskolle.
En antanut tuumaakaan periksi. Halusin tietää ketä isää niin kovin ikävöin? Kuka oikea isäni oikein oli?
Ja hän kertoi. Hänen poikansa.
Minulle sanottiin, etten saa ottaa yhteyttä, koska hänellä on jo perhe sekä pari täydellistä tytärtä.
Minä en ollut kelvollinen.
Järkytys oli aivan kaamea. Rauhoituin kuitenkin, sillä nyt tiesin totuuden.
Kuitenkin asia vaivasi minua useamman vuoden.
Vasta terveydentilan koettua useampia muutoksia, ja sen kautta tiedon lisäännyttyä, ymmärsin tädin valehdelleen minulle.
Se raivo sisälläni ei ole ottanut laantuakseen. Miksi minulla ei ole oikeutta omaan isääni?
Kuitenkin näiden asioiden jäsentelemisen yhteydessä pohdin paljon tätiäni.
Tulin siihen tulokseen, ettei hän valehtelisi tälläisesta asiasta.
Niinpä aloin pohtia asiaa taas aikajanalla.
Tiedän nimittäin, että tämä mies, joka isäkseni määriteltiin, on kokenut elämässään myös menetyksen, joka on määrittänyt hänen tietään.
Tulin siis johtopäätökseen, ettei täti valehdellut.
Hän ei myöskään kertonut totuutta.
On olemassa mahdollisuus, joka selittää kaiken.
On ollut lapsi, joka on ollut tämän tätini pojan sekä äitini yhteinen.
Luulen hänen olevan se lapsi, joka on kuollut kohtuun eli keskenmeno on ollut jo raskauden ensimmäisellä kolmanneksella. Olen kuullut hänestä puhuttavan.
Kuitenkin on syntynyt tyttölapsi, jota tämä tätini poika on luullut omakseen. Siis avioliiton ulkopuolisen suhteen tuotos, ei toivottu lapsi, joka on päätetty avioliiton suojissa synnyttää.
Tämä lapsi on ollut kolmoissiskoni. Sitä, miten hän on ihan ensimmäisen lapsen paikalle päätynyt, voin vain arvailla.
Sitten hänelle käy mitä käy, ja minä saavun hänen paikalleen. (Luulen tällä asialla olevan myös osuutta kolmoissiskoni kohtaloon. Pettämisen tuotos, sitä hän on edustanut siinä perheessä.)
Näin siis tädin perhe on koko ajan luullut kyseessä olevan sama lapsi. Tätini pojan tytär.
Olen aina saanut tädiltäni erikoiskohtelua. Olemme tavanneet vain muutamia kertoja. Emme ole läheisiä.
Sen sijaan tätä tätini poikaa, eli serkkuani en ole tavannut koskaan.
Paitsi silloin, kun olimme vieraina hänen häissään ollessani kuuden vanha.
Jos todella on niin, että tämä mies luuli minun olevan hänen lapsensa, oli varmasti erittäin miellyttävää juhlia omia häitään.
Tuo vain on juuri sellainen temppu, jota äidiltäni voi odottaa.
Voi tätä ihmisten kiusaamista! Salaisuuksia salaisuuksien päälle.
En siis vieläkään tiedä, kuka isäni oikein on.
Olen lohduttomana pohtinut sitä, olenko jossain törmännyt häneen, enkä ole tunnistanut häntä..
Katsoin ohjelman, jossa äiti ei tunnistanut siepattua biologista lastaan hänet kohdatessaan.
On siis aivan mahdollista, etten ole isääni tunnistanut. Meillähän ei ole edes biologista sidettä.
Kuitenkin omasta reaktiostani päättelen meillä olleen hyvin tiivis tunneyhteys.
Ja enhän minä tiedä onko minua edes etsitty? Onko minut haluttu löytää? Onko ollut tai onko enää ketään olemassa edes?
Ja, jos on etsitty. Ei ole löydetty?
Tai on etsitty ja on löydetty.
Mikä on estänyt sen, etten ole pääsyt sen isän ja perheen luo?
On vain kysymyksiä.
Puumalaa pohtiessani muistin lelun. Voisin vaikka vannoa minulla olleen sellainen pitkänomainen riepu nukke tai molla-maija tai nalle.. Sellainen, jota olen kaulasta retuuttanut kainalossani.
Turvalelu.
Missään kuvissa en ole koskaan sellaista nähnyt. Mitähän sillekin on käynyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti